Torstai 1.2.2018 klo 11:08 – Helinä Häkkänen-Nyholm
Monelle naiselle on vaikeaa kuvitella itselle tapahtuvaksi mitään kauheampaa kuin tulla raiskatuksi. Raiskaus vaikuttaa uhrin elämään monin tavoin ja se ilmenee esimerkiksi informaation prosessoinnin muutoksina kognitiivisissa, emotionaalisissa ja neurofysiologisissa toiminnoissa. Traumaattisena kokemuksena se usein aiheuttaa käytännön elämässä lisääntynyttä ylivireyttä ja mieleen pakonomaisesti tunkevia ajatuksia, tunteita ja kehollisia tuntemuksia, jotka johtavat esimerkiksi paniikkikohtauksiin, keskittymisvaikeuksiin, pelokkuuteen ja univaikeuksiin, sekä tapahtumasta muistuttavien asioiden välttämistä, mikä voi johtaa lisääntyneeseen päihteiden käyttöön ja sosiaaliseen eristäytymiseen. Moni kokee menettäneensä raiskauksen myötä ihmisarvonsa, oman elämänsä kontrollin ja luottamuksensa muihin ihmisiin, ja huomattava osa uhreista sairastuu myös traumaperäiseen stressihäiriöön.
#MeToo-kampanja on tehnyt hyvin näkyväksi sen, että seksuaalisesta väkivallasta on ollut vaikea puhua. Julkisuuteen on Suomessa ja ulkomailla tullut joukko naisia, jotka ovat kertoneet nimillä useitakin vuosia sitten kokemastaan seksuaalisesta väkivallasta. Kaksikymmentä vuotta sitten julkaistu suomalainen tutkimus osoitti, että vain kymmenen prosenttia raiskauksen kokeneista naisista haki apua terveyspalveluista, ja että naisista, jotka olivat kokeneet seksiin pakottamisen, yli neljännes ei ollut keskustellut asiasta kenenkään kanssa (1). Tänään on toivottavasti toisin.
Matala kynnys puhua kokemastaan seksuaalisesta väkivallasta on erityisen tärkeää psyykkisen toipumisen kannalta, koska tutkimukset osoittavat, että puhumattomuus traumasta, tunteiden kieltämispyrkimys ja tapahtuneeseen liittyvien muistojen vältteleminen ennustavat mielenterveyshäiriöitä ja lisääntynyttä psyykkistä oireilua (2). Tästä johtuen on tärkeää, että seksuaalisen väkivallan aiheuttamien psyykkisten oireiden hoidosta annettu tieto on oikeaa. Vallitseva tieto jonkin traumaattisen kokemuksen aiheuttamien psyykkisten oireiden hoidosta ja erityisesti sen kestosta ja siitä aiheutuvista kuluista vaikuttaa ihmisen haluun ja mahdollisuuksiin hakeutua hoidon piiriin.
Julkisuudessakin usein nähty ja kuultu yleinen käsitys tuntuu olevan se, että raiskaustrauman hoito edellyttää aina useiden vuosien psykoterapiaa. Tämä ei yksittäisen raiskaustrauman osalta pidä paikkaansa. Tilanne on uhrin asianmukaisen hoidon ja psykoterapeutin etiikan näkökulmasta selkeä, kun oivalletaan, että nykyisten lyhytterapioiden tekniikoiden avulla tehokas ja pysyvä hoitotulos voidaan saavuttaa jo muutamalla käyntikerralla. Psykoterapian tarkoituksena on hoitaa trauman aiheuttaneiden psykiatristen häiriöiden oireita ja palauttaa traumaa edeltänyt tasapainotila (3). Tämä ei edellytä useiden kymmenien tuntien keskustelemista tapahtuneesta, vaan hoidon keskittämistä kokemuksen herättämiin oireisiin eli ns. traumafokusoitua psykoterapiaa.
Käypä hoito -suosituksen mukaisia psykoterapiahoitoja pitkäkestoiseen traumaperäiseen stressihäiriöön ovat traumakeskeinen käyttäytymispsykoterapia ja EMDR-psykoterapia eli ns. silmänliikkeillä pois herkistäminen ja uudelleen prosessointi (Eye movement desensitization and reprocessing). Eettisesti valveutunut terveydenhuollon ammattilainen ohjaa raiskaustraumasta kärsivän potilaansa vaikuttaviksi todettujen psykoterapiahoitojen piiriin. Tutkimus EMDR-hoidon tuloksellisuudesta yksittäisen raiskauksen kokeneiden naisten hoidossa osoittaa, että 90 %:lla henkilöistä post-traumaattisen stressihäiriön oireet saadaan hoidettua pois kolmella käyntikerralla (4). EMDR-terapia aiheuttaa ihmisen informaation prosessointijärjestelmässä muutoksia, jotka edistävät trauman kognitiivis-emotionaalista uudelleenprosessointia ja sitä kautta psyykkisistä oireista vapautumista. Tyypillisintä on, että kokemuksen selitysmalli ja tulkinta suhteessa itseen muuttuu ajatuksesta ”Olen vaarassa” ajatukseen ”Selvisin siitä”. Yleistä on myös se, että se seksuaalitraumoihin usein liitetty kielteinen uskomus itsestä, joka tyypillisesti liittyy itsesyytöksiin (esim. ”Se oli minun syytäni”), työstetään neutraaliksi ja korvataan realistisemmalla ja myönteisemmällä uskomuksella (esim. ”Se ei ollut minun syytäni”). EMDR-terapia vaikuttaa ajatuksiin, tunteisiin ja kehoon.
Yleisellä tasolla voidaankin todeta, ettei seksuaalisen väkivallan uhrin psyykkistä toipumista ja hyvinvointia edistä se, että hänelle kerrotaan, että hän on tapahtuneen johdosta useiden vuosien psykoterapian tarpeessa, koska näin ei suinkaan aina ole. Tällainen ajatus ei nähdäkseni myöskään edistä sitä, että seksuaalista väkivaltaa kokenut henkilö tekisi rikosilmoitusta asiasta, tai että hän uskoisi suoriutuvansa oikeudessa kuulemisesta hyvin. Jokaisessa sairaudessa potilaalle helpottava tieto on se, että hoito kestää uskottua lyhyemmän ajan. Seksuaalista väkivaltaa koskevien tapausten yhteydessä tämän tiedon aikaansaama helpotus yhdessä tai erikseen EMDR-hoidon kanssa edesauttaa myös tekijän saattamista rikosoikeudelliseen vastuuseen.
Tekstissä käytetyt lähteet ja linkkejä
- Heiskanen, M. P. (1998). Usko, toivo, hakkaus – Kyselytutkimus miesten naisille tekemästä väkivallasta. Helsinki: Tilastokeskus.
- Punamäki, R-L, & Ylikomi, R. (2007). Raiskaustrauma I: Raiskauksen kokeminen altistaa psyykkisille ongelmille. Suomen Lääkärilehti 8, 757-761.
- Ylikomi, R., & Punamäki, R-L. (2007). Raiskaustrauma II: Raiskauksen uhrin psyykkinen akuuttihoito ja hoitopolun rakentaminen. Suomen Lääkärilehti 9, 877-883.
- Rothbaum, B. O. (1997). A controlled study of eye movement desensitization and reprocessing in the treatment of post-traumatic stress disordered sexual assault victims. Bulletin of the Menninger Clinic 61, 317-334.
- Lisätietoja EMDR-menetelmästä: www.emdr.fi
4 kommenttia. Leave new
Minut raiskattu ja kidutettu lyhyessä tapailusuhteessa 20 vuotta sitten.
Olen käynyt erilaisia terapioita, myös EMDR on testattu.
Trauma ei ole poistunut.
Aina kun esim. jossain mediassa on juttu raiskauksista, menen tilaan, jossa en ole ikään kuin tässä maailmassa, vaan jossain sivulla, muulla alueella, oman pääni sisällä kai.
En luota ihmisiin. Miehiin minulla on syvä kammo.
Olen työkyvyttömyyseläkkeellä mielenterveyssyistä, jotka alkoivat raiskauksesta.
Muutuin raiskauksen jälkeen itsetuhoiseksi. Yritin myös itsemurhaa.
Seksin olen sulkenut pois elämästäni. En yksinkertaisesti enää halua seksiä, enkä pysty myöskään siihen.
Olen tippunut raiskauksen myötä köyhyyteen. Kaikki koulutukseni ja siihenastinen työelämäni, urani valuivat viemäriin. Olin suht lahjakas ja pärjäsin hyvin.
Olen erakoitunut. En kärsi siitä, että en voi olla ihmisten kanssa tekemisissä. Viihdyn yksin.
Raiskaaja-kiduttaja ei joutunut teostaan koskaan mihinkään vastuuseen. Tein hänestä ilmoituksen poliiseille pitkän ajan jälkeen raiskauksesta. Oikeuteen asti juttua ei viety. Olisin poliisien mukaan tullut oikeudessa vain uudelleen raiskatuksi, kun ei ollut muuta kuin sana vastaan sana.
Monta vuotta raiskauksen jälkeen olin aivan zompi.
En tiedä, että haluatko antaa kirjoituksellasi kuvan, että kaikki toipuvat raiskauksesta. Kaikki eivät toivu.
Minä elän luultavasti elämäni loppuun tämän karmean kokemuksen kanssa. Toki oireilu on lieventynyt paljon.
Tiedän kaksi raiskauksen uhria, jotka ovat kuolleet ennenaikaisesti. Toisella heistä (30 v) pysähtyi sydän nukkuessa ja toinen (40 v) sai kai sydänkohtauksen.
Vain raiskatut tietävät sen, että mitä raiskaus tekee ihmiselle.
Minusta raiskaus on ihmisen tappamista. Monet raiskatut jäävät henkiin, mutta suuri osa heidän minuudestaan on tapettu.
Jotkut kertovat tulleensa raiskatuksi vasta kuolinvuoteellaan.
Hei Laastari,
Lämmin kiitos kokemuksesi jakamisesta. Erittäin ikävä kuulla tilanteestasi. En kirjoituksessani tuonut esiin sitä, että kaikki tosiaan eivät toivu ja siksi kiitän että toit tämänkin puolen esiin. Toivottavasti sinulla on ollut hyvät psykoterapeutit, heidän ammattitaitonsa ja terapiasuhteen varassa on paljon myös se, toipuuko henkilö vai ei. Kannustaisin sinua vielä kokeilemaan EMDR terapiaa kokeneen terapeutin vastaanotolla, jos vain yhtään voimia siihen vielä riittää. Laitathan yksityisviestiä jos haluat suosituksia siihen liittyen.
Ystävällisesti, Helinä
Minusta yllä oleva artikkeli on täysin vääristelevä.
Oletko tutkinut asiaa pitemmällä aikavälillä? Minun kokemus oli se että tapauksen jälkeen en pystynyt asiaa käsittelemään vaikka kävin pitempään terapiassa. Minulle tuli pitkä masennus, opinnot viivästyiväg vuodella ja olisi katkenneet ilman Vanhempieni apua koska En masennukseltani pystynyt tekemään muuta kuin maata, kävellä ja käydä terapiassa. Kulut vuodelta oli varmaan 20 000 enkä saanut opintoviikkoja. Olisin varmasti tosi ään syrjöytynut ilman vanhempiani. En muista tarkkaan mitä silloin puitiin ja voi olla että raiskaustakin käsiteltiin siellä mutta minulla meni 20v ennenkuin uskalsin ruveta puimaan asiaa. Terapiaa takana vuosi ja varmasti vielä ainakin toinen jäljellä. Vuosi on ollut aivan hirveä, välillä olen täynnä raivoa, välillä meinaan tappaa itseni, käytän runsaasti alkoholia välillä tuntuu että sekoan.
Minusta on todella vaarallista ja epäeettistä antaa tuollaisia kommentteja jos ei ole tehnyt asiasta pitkän ajan tutkimuksia.
Englannissa on tehty myös tutkimus raiskauksen uhreista jossa selviää että 10% yrittää itsemurhaa. Tämä on todella suuri luku.
Hei, käyttämäni lähteet näkyvät kirjoitukseni lopussa. Jokainen kokee asian yksilöllisesti. Ikävä kuulla, että et koe saaneesi apua nopeasti. Tiedän monia, jotka nykyisin ovat saaneet apua nopeasti ja päässeet elämässään eteenpäin. Voimia sinulle!