“Heitetään mummo/vaari ulos lastenlasten elämästä”: Lapsen ja isovanhemman olemattomat oikeudet

Maanantai 11.3.2013 klo 8:46

Asiakkaamme Pirkko Nieminen (nimi muutettu) kertoo, ettei hänen lapsensa anna hänen tavata lapsenlapsiaan. Syytä tähän emme tiedä. Emme myöskään tiedä, onko asiaa mitenkään selitetty Pirkon lapsenlapselle, joka aiemmin iloisena tapasi isoäitiään viikottain. Pirkko kertoo, että kestää tätä nyt jo yhdeksän kuukautta kestänyttä tilannetta parhaiten sulkemalla mielestään, että hänellä edes on lastenlapsia. Pirkon tuska on käsin kosketeltavaa. Onko tämä senlaatuista tuskaa, jollaista kenenkään on pakko läpikäydä? Ilmeisesti vastaus on ”kyllä”, ja valitettavasti tänä päivänä vieläpä todennäköisesti lisääntyvissä määrin.

Eliniän pidentyessä isovanhemmilla ja lapsenlapsilla on enemmän vuosia mahdolliseen yhdessäoloon. Onko kuitenkin myös niin, että vuosien myötä ihmisestä on tullut itsekeskeisempi, empatiakyvyttömämpi, omahyväisempi ja krittiisempi? Psykologian alan tutkimukset ovat osoittaneet, että vuodesta 1980 alkaen nuorten ihmisten itsetunto on tasaisesti kasvanut, minkä osaltaan katsotaan johtuvan koulujen opetusohjelmista, jotka korostavat hyvän itsetunnon merkitystä elämässä. Yhdysvaltalainen psykologian alan professori Jean Twenge on nimittänyt 1980 ja 90-luvulla syntyneiden sukupolvea ”Minä” sukupolveksi. Narsististen persoonallisuuspiirteiden on todettu viime vuosikymmeninä lisääntyneen amerikkalaisessa yhteiskunnassa käsi kädessä lasten ja nuorten liikalihavuuden kanssa. Vielä huolestuttavampia ovat tutkimustulokset, joiden mukaan nykynuoret arvostavat rahaa, kuuluisuutta ja imagoa, kun aikaisempien sukupolvien nuorten keskeisimpiä arvoja ovat olleet yhteisöllisyys, sekä itsen varaukseton hyväksyntä.

Lapsenlapsella ei ole mitään suoraan lakiin perustuvaa oikeutta isovanhempaansa eikä isovanhemmalla lapsenlapseensa. Tuomioistuinlaitos on käytännössä voimaton tilanteessa, jossa lapsen molemmat vanhemmat edistävät lapsenlapsen ja isovanhemman eristämistä toisistaan. Lapsenlapsen ja isovanhemman suhteen ylläpitäminen ja siihen myötävaikuttaminen lepää yksinomaan lapsen huoltajan harteilla. Olemme työssämme kohdanneet tilanteita, joissa isovanhempi on suljettu pois lapsen elämästä, ilman että hänestä olisi voitu havaita minkäänlaista haitallista vaikutusta lapseen. Syyksi ovat riittäneet tyypillisimmillään lapsen vanhempien avioro, tai lapsen vanhemman ja isovanhemman riita, tai esimerkiki erimielisyys kasvatuksellisissa asioissa. Joissakin tapauksissa lapsen vanhempi on mennyt jopa niin pitkälle, että hän on esittänyt vaatimuksen, että : ”Et näe lapsenlastasi jos et testamenttaa…” Näissä tilanteissa vanhemmalta tyystin unohtuu se tosiasia, että lasta ei voi omistaa ja heidän lapsensa eivät ole pelkästään heidän, vaan koko suvun kolmannen polven jäseniä. Se, ettei itse tule toimeen lapsen isovanhemman kanssa, ei tarkoita sitä, etteikö lapsenlapsi voisi suhteesta nauttia, ja etteikö se voisi olla eduksi hänen kehitykselleen.

Suomessakin tehdyt tutkimukset, joissa on haastateltu esimerkiksi 10-vuotiaita lapsenlapsia, osoittavat että lapsenlapset kokevat isovanhemmat tärkeiksi ja korostavat tämän suhteen merkitystä. Lapsenlapselle isovanhemman olemassaolo luo myös usein turvallisuutta. Ehkä mummulle tai vaarille voi puhua mieltä askarruttavista asioista, jos tuntuu siltä, ettei äidillä tai isällä ole aikaa. Yhdessä oleminen ja yhteiset tekemiset lujittavat lapsenlapsen ja isovanhemman suhdetta, ja sitä kautta sukupolvien ketjuun kuulumisen tunnetta. Isovanhemmat voivat välittää lapsenlapselle tärkeätä kulttuuriperintöä. Monissa muissa kulttuureissa sukupolvien ketjuun kuulumisen merkitys on huomattava, ja perhe ymmärretään paljon laajemmaksi kuin Suomessa: siten että siihen voivat kuulua isovanhemmat, tädit, sedät ja serkut. Vieraillessamme Balin saarella viime vuonna meitä ihastutti balilainen tapa, jossa koko suku elää yhdessä. Päätösvalta perheen asioista on suvun vanhimmalla, eikä lapselle tulisi mieleenkään haastaa tai osoittaa epäkunnioitusta vanhempaansa kohtaan. Isovanhemmalle isovanhemmuus kun usein merkitsee myös arvostusta perheessä ja suvun jatkumista.

Isovanhemman kiintymys lapsenlapseen muodostuu yhdessäolon kautta. Mikäli yhdessäoloa rajoitetaan tai se evätään kokonaan, on turha myöskään odottaa kiintymyssuhteen kehittymistä. Näin ollen vanhemman väite isovanhemmalle siitä, ettei tämä esimerkiksi välitä lapsenlapsestaan, on täysin absurdi, mikäli vanhempi itse on rajoittanut isovanhemman ja lapsen mahdollista yhdessäoloa. Isovanhemmuus koetaan osaksi identiteettiä ja sen merkitys ihmisen elämässä voi olla huomattava. Tätä ei aina ”Minä” -sukupolvi tunnu ymmärtävän. Isovanhemman sosiaalinen kommunikointi muiden isovanhempien kanssa käsittelee usein lapsenlapsia ja isovanhemmuutta. Lapsenlapset ovat jotakin, josta voi olla ylpeä ja joka pääsääntöisesti tuottaa iloa isovanhemman elämään. Isovanhemmuus voi olla keskeisin elämänsisältö eläkkeelle jääneelle henkilölle. Kun se riistetään ihmiseltä pois, niin mitä jää jäljelle?

Näemme, että lapsenlapsen ja isovanhempien oikeus toisiinsa on aivan samalla tavalla nähtävä ihmisoikeuteen liittyvänä kysymyksenä, kuin vanhemman ja lapsen oikeus toisiinsa. Tästä näkökulmasta asiaa ei kuitenkaan liene ainakaan toistaiseksi ole lähestytty oikeuskäytännössä, ja toimiakseen se kaipaisi tueksi vielä lainsäädännön, joka mahdollistaisi sen täytäntöönpanon, jollei lapsen ja isovanhemman oikeus toteudu. Työssämme olemme myös aivan liian usein törmänneet siihen, että siinä missä vanhemmat omassa parisuhdetaistelussaan ovat unohtaneet lapsensa näkökulman esimerkiksi avioerossa, niin isovanhemmat ovat olleet ne ainoat läheiset aikuiset ihmiset, jotka tämän asian ovat osanneet ottaa huomioon.

Millaiseksi isovanhemmuus mahtaakaan sitten kehittyä kun 1980 ja 90-luvun itsekeskeisyyteen kasvaneet tämän päivän nuoret aikuiset saavuttavat isovanhemmuuden? Vaativatko he saada tavata lapsenlapsiaan oman imagon ylläpitämiseksi ja koska kokevat olevansa lapsenlapselleen merkityksellisiä, vai sivuuttavatko he lapsenlapsensa elämästään, koska heille ei ole aikaa? Aika näyttää. Oletettavaa kuitenkin on, että tulevaisuudessa isovanhemmuuden merkitys ihmiselle vähenee. Se on sääli, etenkin lastenlasten kannalta. Isovanhemman tärkeyden ja merkityksen lapsenlapsen elämässä kiteytti hiljattain eräs tuntemamme 10-vuotias poika, joka hymyssäsuin kertoi seuraavaa: ”Aina kun menen mummun luokse koulusta, niin siellä on kaakao ja voileipä odottamassa. Sitten syömme yhdessä välipalaa ja mummu kertoo tarinoita siitä kun se oli koulussa. Minusta se tosi kivaa!”

Voisit olla kiinnostunut myös näistä:

Isovanhemman oikeus tavata lastenlastaan

“Isänpäivä on vuoden kamalin päivä” – Riistetyn isyyden vaiettu trauma