Huoltoriidassa käytettävät vanhemmuuskäsitteet ovat omiaan luomaan kuvan siitä, että avioero asettaa vanhemmat eriarvoiseen asemaan

Torstai 26.2.2015 klo 18:30 – Helinä Häkkänen-Nyholm & Jan-Olof Nyholm

Käsitteet tapaava vanhempi, etävanhempi ja lähivanhempi ovat huoltoriidoissa yleisesti käytettävää terminologiaa, jolla pyritään määrittelemään eron jälkeiseen vanhemmuuteen liittyviä rooleja. Meidän nähdäksemme nämä käsitteet omaavat paitsi erittäin kielteisen sävyn, niin ovat omiaan myös syventämään huoltoriidan osapuolten välistä konfliktia ja luomaan hämmennystä lapsessa.

Käsitteellä lähivanhempi viitataan siihen vanhempaan, jonka luona lapsi virallisesti asuu eli on kirjoilla. Siitä vanhemmasta, jonka luona lapsi ei ole kirjoilla, käytetään käsitettä etävanhempi. Meille näiden käsitteiden alkuperä on hämärän peitossa. Sillä, kuinka läheinen tai etäinen suhde lapsella on vanhempiinsa, tai kuinka ”etäällä” tai ”lähellä” vanhempi fyysisesti asuu, ei ole mitään tekemistä näiden käsitteiden kanssa. Lähi–sanan synonyymi ensi ei myöskään ole avuksi, koska lähivanhemmuus käsitteenä ei tarkoita sitä, että tämä vanhempi olisi jotenkin lapsen ensisijainen vanhempi. Käsitteenä lähivanhempi voi kuitenkin luoda mielikuvan esimerkiksi siitä, että toinen vanhempi on läheisempi lapselle kuin toinen ja että lähivanhemmalla olisi suurempi oikeus ja velvollisuus vastata lapsen hoidosta ja kasvatuksesta, vaikka käsite vain määrittää sen kumman vanhemman osoitteessa lapsi on kirjoilla. Nurinkurista on myös se, että vaikka lapsi asuisi tasapuolisesti vuoroviikoin kummankin vanhemman luona, on toinen etävanhempi ja toinen lähivanhempi.

Hyvin sujuneessa erossa lapset ajattelevat, että heillä on edelleen isä ja äiti (ilman että kumpikaan on ”lähi” tai ”etä”) ja yhden kodin sijasta kaksi kotia. Kysyimme vanhempien eron kokeneelta 12-vuotiaalta mitä ajatuksia hänessä herättää se, että toisesta vanhemmasta puhuttaisiin lähi- ja toisesta etävanhempana. Hän piti sitä outona ja koki että tällaisten käsitteiden käyttö asettaa vanhemmat eriarvoiseen asemaan. Bingo!

Eroon liittyvä sanasto ei kannusta ja tue vanhemmuutta, vaan on omiaan etäännyttämään siitä. Etävanhempi-käsitettä vieläkin huolestuttavampi on käsite tapaava vanhempi, jolla yhtä lailla viitataan siihen vanhempaan, joka ei ole kirjoilla samassa osoitteessa kuin lapsi. Mitä ihmettä tällä tarkoitetaan? Että toisaalla asuva vanhempi (vain) “tapailee” omaa lastaan vanhempien erilleen muuton jälkeen. Kuka haluaisi olla suhteessa omaan lapseensa ”tapaava vanhempi”? Miltä tuntuisi kertoa esimiehelle että tänä perjantaina pitää päästä ajoissa töistä, koska minun pitää mennä kotiin ”tapaamaan” lapsiani? Lapsi tuskin käsittää toisessa osoitteessa asuvaa vanhempaansa sellaiseksi, joka ajoittain tapailee häntä samalla tavalla kuin kummisetää tai isovanhempia on tapana tapailla. Eräs erolapsi kommentoi käsitettä jopa hiukan suutahtamalla: ”Ei mun isä mun mielestä tapaile mua vaan se on mun isä!” Juuri näin.

Tällaisten ennakkoasenteita ja harhaanjohtavia merkityksiä sisältävien käsitteiden käytöstä voisi luopua, koska tällaista erottelua ei tarvita ja sama asia voidaan ilmaista myös ilman näitä käsitteitä. Käsitteet ovat kytköksissä siihen, että väestörekisterijärjestelmän mukaan henkilöllä, eli tässä tapauksessa lapsella, ei voi olla kahta kotipaikkaa ja osoitetta vaan hänet tulee merkitä asumaan jommankumman vanhemman luokse. Edellä mainittu seikka ei kuitenkaan edellytä, että juuri mainittuja käsitteitä olisi pakko käyttää. Eri asia on sitten vielä kysymys siitä, että jos kerran nykymaailmassa lapsella voi olla kaksoiskansalaisuus ja kaksi passia, niin minkälaisia vaikutuksia meidän oikeus- ja sosiaaliseen järjestelmäämme olisi sillä, että lapsella voisi olla kaksi kotiosoitetta?

Lapsen ja useimpien erovanhempien näkökulmasta ajateltuna lapsella on kaksi kotia. Edellä käytettyjen käsitteiden sijasta näkisimme, että aiheesta olisi hyvä puhua yleisellä tasolla esimerkiksi käsitteellä vanhemmuuden aikataulu, jolla viitattaisiin siihen aikaan, jonka lapset viettävät kunkin vanhemman kanssa. Tällöin asiasta keskusteltaessa vanhempi voi kuvata osallisuuttaan lapsensa elämässä toteamalla esimerkiksi viettävänsä lapsen kanssa neljäsosan / kolmasosan / puolet tai hiukan yli puolet lapsen ajasta.

Ulkomailla tähän asiaan on jo kiinnitetty huomiota ja esim. ruotsinkielinen käsite umgängesrätt tavoittaa eron jälkeisen vanhemmuuden luonteen ja käsitteenä viittaa enemmän lapsen oikeuteen oleskella yhdessä vanhempansa kanssa kuin tapaamisoikeuteen. Italiassa puolestaan astui vuonna 2006 voimaan laki, jossa aikaisempi käsite visiittioikeus (tapaamisoikeus) hylättiin kokonaisuudessaan ja korvattiin käsitteellä vanhempien ja lasten välinen kanssakäyminen. Italian Siviililain 155 artiklaa muutettiin siten, että tapaamisoikeuden sijasta todetaan muun muassa, että ”oikeus määrittää minkä aikataulun mukaisesti ja millä tavoin lapset ovat läsnä kunkin vanhemman luona”.

Suhteessa mm. Italiassa lähes kymmenen vuotta sitten tehtyihin lainsäädännöllisiin muutoksiin Suomessa tunnutaan juurtuneen käyttämään edellä kuvattuja ”vakiintuneita” käsitteitä miettimättä esimerkiksi sitä, millaisia psykologisia merkityksiä ne luovat asianosaisille. Vanhempien välistä erokonfliktia tuskin yhtään parantaa se, että toiselle vanhemmalle luodaan rooli ja nimike lapsia ”tapaavana etävanhempana”. Monissa huoltoriidoissa ”lähivanhemmuuden” symbolinen status valitettavasti myös muodostuu tavoitteeksi, joka ylläpitää konfliktia.