Keskiviikko 23.4.2014 klo 19:08
Viime viikkoina maailma on seurannut Malaysia Airlinesin kadonnutta lentokonetta ja sen vaikeaa etsintää. Lentokoneessa olleiden henkilöiden omaisia on kannatellut toivo lentokoneen löytämisestä ja ennen kaikkea siitä, että kadonnut perheenjäsen löydettäisiin hengissä. Nämä omaiset elävät kaksoistodellisuutta, joka seuraa puuttuvasta omaisen kuoleman vahvistamisesta. Englanninkielistä menetykseen ja suruun liittyvää käsitettä ambiguous loss (suomennettuna ”kahtalainen menetys”) on käytetty kuvaamaan tätä kaksoistodellisuutta. Käsitteen määritellyt Yhdysvaltalainen psykologi Pauline Boss on määritellyt kahtalaisen menetyksen ”tilanteeksi, johon liittyy menettämisen epävarmuus seurauksena siitä, ettei henkilö tiedä onko hänelle rakas ihminen elossa vai kuollut, tai onko hänelle rakas ihminen elävänä läsnä vai ei”. Boss on luokitellut kahtalaisen menetyksen koskemaan tilanteita, joissa henkilö on fyysisesti poissa mutta psyykkisesti läsnä ihmisen mielessä (esimerkiksi omaisen katoaminen onnettomuuden tai rikoksen seurauksena tai lapsen/ vanhemman menettäminen huostaanoton ja adoption kautta), sekä tilanteisiin, joissa henkilö on fyysisesti läsnä, mutta psyykkisesti poissa (esim. omaisen Alzheimerin tauti tai kooma). Kaikissa edellä kuvatuissa tilanteissa menetys on vaikea ymmärtää ja on olemassa ainakin teoreettinen mahdollisuus siitä, että menetys korjaantuu ja fyysisesti tai psyykkisesti poissaoleva henkilö palaa. Bossin mukaan silloin kun suru on komplisoitunut kahtalaisen menetyksen johdosta, suruprosessi on ikään kuin jäätynyt.
Lapsen vieraannuttaminen vanhemmasta, erityisesti tapauksissa joissa vanhemman ja lapsen yhteys on kokonaan katkennut, on luonteeltaan rinnastettavissa omaisen katoamiseen. Lapsestaan vieraannutettu vanhempi joutuu ylläpitämään kaksoistodellisuutta: ”Hän on lapseni, mutta samalla ihminen, joka ei enää ole läsnä elämässäni” tai ”Olen samanaikaisesti lapseni vanhempi, mutta myös ihminen, jota lapseni ei enää tunne.” Viime vuonna käymiemme keskustelujen tuloksena päädyimme Pauline Bossin kanssa siihen, että käsite soveltuu hyvin vakaviin vieraannuttamistapauksiin. Ulkomainen vieraannuttamista käsittelevä tutkimus ja kirjallisuus ei kuitenkaan toistaiseksi ole löytänyt tätä yhteyttä. Tämä ei ole yllättävää koska vieraannuttamisen psyykkisiä, fyysisiä, sosiaalisia ja taloudellisia vaikutuksia sen kohteeksi joutuvalle vanhemmalle on tutkittu suhteellisen vähän. Toistaiseksi tiedetään kuitenkin muun muassa että vieraannutetut vanhemmat kokevat poikkeuksetta vieraannuttamisen aiheuttavan heissä voimakkaita toivottomuuden ja turhautumisen tunteita, he joutuvat käyttämään asian johdosta koituviin oikeusprosesseihin kymmeniä tuhansia euroja, he kokevat yhteiskunnan ”tukijärjestelmät” yleensä toivottomiksi avun tarjoamisessa, heistä valtaosalle kehittyy hyvin vakavia traumaperäisen stressihäiriön oireita, noin puolet joutuu psyykkisten oireidensa johdosta olemaan poissa töistä ja noin kolmasosa ajattelee tai suunnittelee itsemurhaa.
Yksi olennaisimpia stressaavia elementtejä kahtalaisen menetyksen kokemuksessa on informaation puute. Lapsensa rikoksen, onnettomuuden tai nuoren karkaamisen johdosta kadottaneille ja vieraannutetuille vanhemmille on yhteistä se, että he pyrkivät löytämään tietoja kadonneesta lapsestaan esimerkiksi internetistä ja väestörekisterikeskuksesta. Vieraannutetulle vanhemmalle tieto siitä, että lapsi pärjää yhteiskunnassa voi tuoda jotakin lohtua muutoin toivottomaksi koettuun tilanteeseen. Lähes jokainen vieraannutettu vanhempi pyrkii jollakin tavalla viestittämään lapselleen kaipuutaan –ainakin ennen kuin vanhempaa mahdollisesti uhataan lähestymiskiellolla. Samalla tavalla omaisen kadottanut henkilö voi pyrkiä lukemattomia kertoja esimerkiksi soittamaan kadonneen henkilön puhelimeen tai mennä käymään tämän kotona – jos sittenkin olisi tapahtunut ihme! Kummassakin tapauksessa ihmisen jaksamista kannattelee toivo paremmasta huomisesta. Moni näkee unia siitä, että kadonnut henkilö palaa osaksi omaa elämään tai elämäntilanteista ennen suhteen katkeamista. Valvetilassa toivoa heikentää kuitenkin tilanteeseen liittyvä keinottomuus, epävarmuus ja epätoivo. Tyypillisesti omaisen kadottanut henkilö toivoo, että kadonnut henkilö löytyisi elossa ja lapsestaan vieraannutettu vanhempi toivoo, että lapsi soittaisi tai ilmestyisi kotioven taakse. Kumpaakin ryhmää kannattelee toivo vuorovaikutussuhteen palautumisesta.
Erään vieraannutetun nuoren viesti ”pala helvetissä” vieraannutetulle vanhemmalleen osui ns. naulan kantaan: Elämä vieraannuttamisprosessissa on helvettiä. Se muovaa ihmisen identiteettiä kielteisellä tavalla, altistaa somaattisille ja psyykkisille sairauksille, lisää kuolemanriskiä, sävyttää ihmisen muistoja ja aiheuttaa (usein perusteettomasti) vanhemmassa voimakkaita syyllisyydenkokemuksia, epätietoisuutta ja pelkoa. Kokemuksena se on niin kielteinen ja voimakas että esimerkiksi traumaperäisen stressihäiriön esiintyvyys on yleisempää vieraannutetuilla vanhemmilla kuin lapsensa kuoleman kautta menettäneillä vanhemmilla. Oletamme tämän johtuvan siitä, että lapsensa kuoleman kautta menettänyt henkilö pääsee suruprosessissaan yleensä eteenpäin, lapsestaan täysin vieraannutettu vanhempi yleensä ei. Kaiken yllä mainitun tiedostaen meidän kysymyksemme jokaiselle vanhempaansa vihaavalle vieraannutetulle lapselle, nuorelle tai jo aikuiseksi kasvaneelle henkilölle on: ”Tätäkö sinä vilpittömästi haluat ihmiselle, joka on sinusta huolehtinut, vastuuta kantanut ja sinua rakastaa?” Lastensuojelu- ja perhetyötä tekeviltä haluamme kysyä: ”Edesauttaako lasten hyvinvointia se, että vieraannuttamistapaukset tulkitaan usein tavallisiksi eroriidoiksi, joihin ei haluta puuttua?” Tuomioistuimilta haluamme kysyä: ”Miksi te ette useammin siirrä lapsen lähivanhemmuutta vieraannutetulle vanhemmalle kun lapsi ei siitä kuitenkaan mene rikki?” Vieraannuttamista harjoittavilta vanhemmilta me emme halua kysyä mitään.
Suomessa vietetään kansainvälistä vieraannuttamisen vastaista päivää tällä viikolla, torstaina 25.4.2014.