Sunnuntai 29.12.2013 klo 18:38
Laki vainoamisesta astuu Suomessa voimaan muutaman vuorokauden kuluttua. Suomessa lain mukaan vainoamiseen syyllistyy se, joka toistuvasti uhkaa, seuraa, tarkkailee, ottaa yhteyttä tai muuten näihin rinnastettavalla tavalla oikeudettomasti vainoaa toista siten, että se on omiaan aiheuttamaan vainotussa pelkoa tai ahdistusta. Vainoaminen on virallisen syytteen alainen rikos josta voidaan tuomita sakkoa tai enintään kaksi vuotta vankeutta. Asiassa Suomi on maailmassa ensimmäisenä valtiona vainoamisen kriminalisoinutta Tanskaa yli 80 vuotta jäljessä: Vainoaminen kriminalisoitiin Tanskassa jo vuonna 1933. Ratkaisevaa on kuitenkin nyt se, että vainoamisen kriminalisoinnin myötä Suomi liittyy niiden yli kymmenen Euroopan unionin jäsenvaltion joukkoon, joissa tämä toistuva, toiseen ihmiseen kohdistuva, pelkoa aiheuttava ei-toivottu käyttäytyminen on sanktioitu. Myös useissa Yhdysvaltain osavaltioissa, Australiassa, Uudessa Seelannissa, Japanissa ja Kiinassa vainoaminen on kriminalisoitu. Tänä vuonna ns. vainoamislaki astui voimaan myös Etelä-Afrikassa, 25 päivänä huhtikuuta, jolloin maassa vietetään vapauden päivää.
Oma työmme vainoamisen kriminalisoinnin myötävaikuttamisessa sai varsinaisesti alkunsa kahdeksan vuotta sitten, vuonna 2005, jolloin meitä pyydettiin partneriksi Modenan yliopiston vetämään EU-hankkeeseen, jossa tutkittiin vainoamiseen liittyvää lainsäädäntöä eri Euroopan unionin jäsenvaltioissa. Muutama vuosi aikaisemmin olimme julkaisseet Iso-Britannialaisessa Legal and Criminological Psychology -tiedelehdessä tutkimusartikkelin lähestymiskieltolain toimivuudesta vainoamistapauksissa. Tämä tutkimus osoitti meille lähestymiskieltolain olevan tarpeellinen, mutta ei riittävä keino vainoamisen torjunnassa ja ennaltaehkäisyssä. Aiheesta käytiin julkista keskustelua Suomessa erityisesti vuonna 2002, jossa yhteydessä jo keskusteltiin lähestymiskieltolain riittämättömyydestä vakavissa vainoamistapauksissa.
EU-hankkeen kokouksissa ilmeni pian maajoukkuemainen me vs. te -ajattelu vainoamisen kriminalisoineiden ja niiden valtioiden edustajien välillä, joissa vainoamista ei oltu kriminalisoitu. Keskusteluista kumpusi väistämättä ajatus siitä, että vaikuttiko Suomen tilanteessa asiaan se, ettei Suomessa ole kuninkaallisia eivätkä yleensä julkkiksetkaan kohtaa vakavaa väkivaltaa, saati että joku olisi tullut ihailijansa surmaamaksi. Esimerkiksi Iso-Britannian edustaja piti vainoamisen kriminalisointia itsestään selvänä omassa maassaan. Kaiken kaikkiaan vainoaminen ilmiönä yhdistettiin maailmalla tuolloin vielä usein julkisuuden henkilöiden elämään kuuluvaksi asiaksi eikä sitä samassa laajuudessa liitetty lähisuhdeväkivallan piiriin kuin tänä päivänä tehdään.
EU-hankkeen myötä ryhdyimme aika ajoin puhumaan julkisuudessa se puolesta, että vainoamisen kriminalisointia edes harkittaisiin Suomessa. Toimittajat usein kirjoittivat sanomamme muotoon: ”Tutkija vaatii vainoamisen kriminalisointia”. Julkisessa keskustelussa mahdolliseen kriminalisointiin ei oikeusministeriön suunnasta tuolloin vielä tullut tukea ja usein kuultu perustelu oli, että meillä on jo laki lähestymiskiellosta. Jouduimme toistuvasti vasta-argumentoimaan kantaamme toteamalla: ”Niin on näissä muissakin vainoamisen kriminalisoinneissa maissa koska ne eivät ole toisiaan poissulkevia vaan toisiaan täydentäviä lakeja”. Vuosittain luennoidut oikeuspsykologian yliopistokurssit tarjosivat meille myös foorumin tarkastella vainoamiseen liittyviä käsityksiä ihmisten keskuudessa. Erityisen elävästi mieleen on jäänyt tilanne, jossa eräs opiskelija tirskui epäuskoisena kun kerroimme ruotsalaistutkimuksesta, jonka mukaan 40 % vakavaa vainoamista kohdanneista henkilöitä on joutunut muuttamaan asian johdosta. Kyseinen tilanne on ainoa kerta jolloin olemme luennoidessamme suuttuneet.
Neljä vuotta sitten uudenvuoden aattona 2009 Suomi havahtui kuuden ihmisen surman vaatineeseen ampumavälikohtaukseen Leppävaaran Sellossa. Poliisi tiedotti surmien motiivien liittyvän ampujan ja tämän entisen naisystävän parisuhteeseen liittyviin asioihin. Uhriksi joutunut entinen naisystävä oli kärsinyt pitkään ampujan uhkailuista ja ampuja oli määrätty lähestymiskieltoon. Ampujan kodista löytyi vain patja ja seinältä entisen naisystävän valokuva. Sellon tapahtumien myötä oikeusministeriön kanta vainoamisen kriminalisointiin nähdäksemme olennaisesti muuttui. Sellon ampumavälikohtaus konkretisoi Suomen kansalle sen, mihin vainoaminen vakavimmillaan voi johtaa.
Neljä kuukautta Sellon tapauksen jälkeen saimme pyynnön osallistua kansanedustaja Pauliina Viitamiehen käynnistämään vainoamista koskevan lakialoitteen valmisteluun. Asian edettyä lakivaliokuntaan kävimme valiokunnassa kuultavana. Jouduimme akateemikkojen kanssa ikävään kilpalaulantaan siitä että toisin kuin heistä eräät esittivät, vainoamista ei nähdäksemme voi rinnastaa laittomaan uhkaukseen, joka olisi ikään kuin ”vähempi paha” ja josta myös rangaistuksen tulisi olla lievempi kuin nyt ehdotettu sakko-kaksi vuotta vankeutta. Sen kokemusperäisen ja tutkimuksellisen tiedon varassa me emme yhdy näkemykseen siitä että vainoamisessa olisi kyse vähän niin kuin huonosta käytöksestä ja kiusaamisesta tai häirinnästä. Viimeksi joulupyhinä jouduimme puuttumaan tilanteeseen, jossa asiakkaamme oli joutunut vakavan väkivallan kohteeksi häntä vainoavan tahon toimesta. Meidän arjessamme vainoaminen on henkistä väkivaltaa, joka muodostaa uhan sen kohteena olevan psyykkiselle ja fyysiselle hyvinvoinnille ja rajoittaa monin tavoin hänen sekä myös hänen läheistensä kuten lasten elämää. Kokemuksemme mukaan vainoaminen aiheuttaa lähes poikkeuksetta sen kohteeksi joutuvalle henkilölle vakavampia seurauksia kuin esimerkiksi yksittäinen pahoinpitely tai laiton uhkaus.
Vainoamisen kriminalisointi on erään aikakauden päätös ja uuden alku. Enää meidän ei tarvitse rauhoitella asiakkaitamme jotka palaavat viranomaisten luota luoksemme turhautuneena viranomaisen toteamukseen ”ei me voida tehdä mitään ennen kuin se tekee jotakin oikeasti”, vaan voimme tarvittaessa ohjeistaa heitä: ”Mene takaisin sinne ja sano että kyllä voitte”. Muutaman viime vuoden ajan yliopisto-opiskelijat ovat jo sujuvasti keskustelleet ”stalkkauksesta” ja he tunnistavat ilmiön myös omassa elinympäristössään. Ensi vuonna luennolla voimme opettaa heille, ettei Suomessa ole enää sallittua toistuvasti seurata, kytätä tai vakoilla ketään. Jäämme mielenkiinnolla myös seuraamaan miten vainoamista koskeva lakipykälää Suomessa ryhdytään käytännössä soveltamaan. Ruotsissa vainoamisen kriminalisointia laadittiin aikoinaan samoin ajatuksin kuin nyt on tehty Suomessa, mutta myöhemmin vainoamisen todellinen luonteen ilmettyä, rangaistusasteikko nostettiin neljään vuoteen vankeutta. Ruotsissa ei edes ole mahdollista saada sakkorangaistusta vainoamisesta, joka ei jätä epäselväksi miten lainsäätäjä naapurimaassa on arvioinut tämän kaltaisen käyttäytymisen moitittavuuden. Nähtäväksi jää, millaisia tuomioita Suomen oikeuslaitos vainoamisesta määrää. Käykö samoin kuin joidenkin vakavien väkivaltatekojen osalta että käytetään pääosin sitä asteikon alapäätä?
Omalta osaltamme kahdeksan vuoden vaikuttamistyö saavuttaa virstanpylväänsä 1.1.2014 kello 00.01. Aiomme juhlistaa asiaa sytyttämällä kynttilän Sellon uhrien muistolle, kohottamalla maljan Suomen lainsäätäjille ja kiittämällä mielessämme muita asiaan vaikuttaneita tahoja. Meille tämä on iso ja henkilökohtainen työvoitto ja osoitus siitä, että joskus vuosikausia jatkunut pään paukuttaminen seinään johtaa toivottuun tulokseen. Joten Skål!