Tiistai 8.7.2014 klo 15:52 – Helinä & Jan-Olof
Aune Flinckin Helsingin Sanomissa 30.6.2014 julkaistussa vieraskynä kirjoituksessa käsiteltiin konfliktien sovittelua yhteiskunnallisesta näkökulmasta ja tuotiin esiin sen useita myönteisiä vaikutuksia. Sovitteluprosessi on taloudellisesti halvempi, ajallisesti nopeampi sekä psyykkisesti vähemmän kuormittavampi vaihtoehto perinteiselle oikeusprosessille. Yksilö- ja oikeuspsykologisesta näkökulmasta tarkasteltuna sovittelu asettaa kuitenkin sekä riidan osapuolille että lakialan ammattilaisille monia haasteita eikä se sovellu kaikkiin tilanteisiin.
Psykologisena ilmiönä konfliktin olemassaolo pohjautuu yksilöiden havaintoihin ja subjektiivisiin kokemuksiin siitä, että heidän henkilökohtaiset tavoitteensa ovat yhteen sovittamattomia. Konflikti eroaa erimielisyydestä siinä, että mukana on kielteisiä tunteita kuten vihaa, pelkoa, syyllisyyttä ja katkeruutta. Ihmisen yhteistoiminnalliset ja kilpailulliset prosessit vaikuttavat siihen, onko konflikti soviteltavissa. Sovittelu edellyttää konfliktin osapuolilta muun muassa hyvää tahtoa, kykyä asettua toisen osapuolen asemaan sekä halua ja kykyä keskustella asioista avoimesti. Konfliktin ratkaisu puolestaan edellyttää ihmiseltä kykyä tunnistaa, arvioida ja kontrolloida tunnetiloja itsessä ja muissa, sekä käyttää hyväksi näitä tietoja ongelmanratkaisussa ja kanssakäymisessä. Osa ihmisistä kykenee reagoimaan kielteiseksi kokemiinsa kokemuksiin anteeksiantaen ja kokien omasta selviytymisestään ylpeyttä (esim. Nelson Mandela). Toiset ihmiset ovat taipuvaisempia reagoimaan katkeruudella, kostolla ja vihassa märehtimisellä (esim. Slobodan Milošević).
Peliteorian perspektiivistä sovintoratkaisu mahdollistaisi kummankin osapuolen voiton, kun taas perinteinen tuomioistuinprosessi johtaisi toisen voittoon ja toisen häviöön. Toisin kuin tuomioistuinprosessi, sovitteluprosessi tähtää siihen, että kumpikin riidan osapuoli voi kokea voittaneensa, koska mahdollisti myös toisen osapuolen (lakikielellä ”vastapuolen”) saavuttaa ainakin osittain tavoitteensa. Tällöin ”voittaminen” perustuu siihen, ettei henkilö halua toisen osapuolen häviävän. Usein asiaa edesauttaa myös se, että ihmisen oivaltaa sen, että sovintoratkaisu poistaa oikeusprosessiin liittyvän epävarmuuden, luo edellytyksiä yhteistyölle tulevaisuudessa ja lisää subjektiivista kokemusta omista vaikutusmahdollisuuksista.
Sovitteluneuvottelussa käytettävät keskustelustrategiat ovat avainasemassa sovintoon pääsemisessä. Sovitteluneuvottelun lähtökohta tulisi olla tasavertaiseen dialogiin kannustamisessa, ratkaisun yhdessä hahmottamisessa ja kaikkien osapuolten kunnioittamisessa. Nobel palkittu fyysikko Albert Einstein oletti, ettei konflikteja voida ratkaista samanlaisella ajattelulla, kuin mitä on käytetty kun ne syntyivät. Esimerkiksi osapuolta syyttävä tai mitätöivä konfliktikeskustelu tuskin johtaa sovintoon. Einsteinin mukaan mielikuvitus onkin tietoa olennaisempi tekijä konfliktin ratkaisemisessa.
Lakialalla toimiminen on haasteellista ihmissuhdetyötä. Oikeusministeriön sovittelun laajentamista koskevassa mietinnössä (2012) korostetaan lakimiesavustajan tärkeätä roolia siinä, että sovittelu otetaan aktiiviseksi työkaluksi riitojen ratkaisussa. Käytännössä kuitenkin usein riita saatetaan pistää vireille tuomioistuimeen ilman että sitä ennen toiselle osapuolelle olisi tehty sovitteluesitystä.
Tuomioistuimella on lähtökohtaisesti ratkaisupakko ja sen ratkaisu perustuu oikeustosiseikoille ja näytön arvioinnille. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että se riidan osapuoli voittaa, kumpi pystyy paremmin näyttämään asiansa toteen. Objektiivinen totuus asiassa voi toisinaan jäädä ansiokkaan vaikutelmanluonnin jalkoihin. Samaa vaikutelmanluontia tapahtuu sovintoneuvotteluissa.
Tuomioistuimen ratkaisu huoltoriidassa ei välttämättä poista riidan osapuolten välillä olevaa konfliktia, vaan voi joissakin tapauksissa myös pahentaa sitä. Näin käy harvemmin sovintoneuvotteluun pohjautuvissa päätöksissä, joissa ainakin näennäisesti riidan kaikilla osapuolilla on samankaltainen vaikutusmahdollisuus. Sovittelu ei kuitenkaan a ina takaa sitä, että osapuolet tuntevat tulleensa kuulluiksi ja saaneensa oikeudenmukaista kohtelua. On tapauksia joissa riidan osapuoli kokee esimerkiksi tuomarin tai tuomioistuimen käyttämän asiantuntijan asettuneen häntä vastaan tai tulleensa painostetuksi sovintoon. Sovintoneuvottelussa kun pätevät yleiset sosiaalipsykologiset pienryhmien käyttäytymistä koskevat lainalaisuudet.
Kustannustehokkaaksi mielletty tuomioistuinsovittelu laajennee eittämättä Suomessa mitä voidaan yleisesti ottaen pitää myönteisenä kehityksenä. Toivottavaa kuitenkin nähdäksemme olisi, ettei sovittelusta muodostuisi tuomioistuinlaitoksissa sellaista tulostavoite keskeistä toimintatapaa, ettei kukaan enää pysähdy miettimään onko se joka tilanteessa kaikkien osapuolten kannalta paras vaihtoehto. Ymmärrystä pitää löytyä myös niille, jotka syystä tai toisesta eivät halua tai kykene tekemään asiassa sovintoa.