Kuka vetää parhaiten roolinsa?

Tiistai 22.1.2013 klo 10:27

Vaikutelmanluonti on tavoitteeseen pyrkivää käyttäytymistä, jonka avulla ihminen pyrkii kontrolloimaan sitä, mitä muut ihmiset hänestä ajattelevat. Tietoista vaikutelmanluontia monet meistä käyttävät esimerkiksi työpaikkahaastattelussa ja tuomioistuinsalissa. Hyvin moni oikeusprosessissa osallisena oleva henkilö tuskailee sen ajatuksen kanssa, että vastapuoli poikkeuksellisen taitavalla sosiaalisella manipuloinnilla ja esiintymisellään kykenee vakuuttamaan oikeuden jäsenet haluamallaan tavalla. Joskus näin käy myös käytännössä, mikäli tähän vaikutelmanluontikampanjaan ei prosessin yhteydessä puututa.

Tutkimusten mukaan erityisesti persoonallisuushäiriön omaavat henkilöt pyrkivät luomaan vilpillisen ja etujensa mukaisen vaikutelman itsestään oikeudellisessa kontektissa. Tuomioistuimissa herkkyys tunnistaa asianosaisen mahdollinen persoonallisuushäiriö ja vilpillisyys on eri asteista, riippuen osittain käsiteltävissä olevasta jutusta. Rikosjutuissa esimerkiksi petosrikosta koskevan asian käsittelyn yhteydessä tuomioistuimen jäsenet ovat todennäköisesti varautuneet manipuloinnille ja mahdolliselle vilpillisyydelle. Tilanne saattaa olla aivan toinen huoltoriidan tai avioeron kaltaisista siviiliriidoissa, joissa ahdistunut, suoraan ja rehellisesti puhuva vanhempi voidaan tulkita töykeäksi, kun taas sujuvasanaisen, vakuuttavasti valehtelevan ja näennäisen hyvät käytöstavat omaavan henkilön tarinat sen sijaan voivat mennä hyvin läpi. Kokemuksemme mukaan esimerkiksi narsistisen persoonallisuushäiriön piirteitä omaava henkilö on tyypillisesti sovittelussa ja istunnossa itsevarma ja omapäinen. Hän joko avoimesti tai hienovaraisesti mitätöi, syyttää ja mustamaalaa vastapuolta. Valheelliset väitteet ja vilpein hankitut todisteet ovat yleisiä, samoin ns. liittolaisiin vetoaminen. Itsetehostus tulee esiin monissa yhteyksissä. Puheenjohtajalle ollaan ystävällisiä ja pyritään suuntaamaan hänen huomiotaan asioihin, joilla ei ole ratkaisun kannalta merkitystä, tai jotka ovat yksipuolisesti eduksi. Asiamäärää saatetaa kuormittaa eri tavoin. Vuorovaikutustilanteiden normien rikkomiset oikeutetaan vastapuolen ”hankaluuden” johdosta. Tunneilmaisut ovat dramaattisia, lyhyitä ja nopeasti ohi meneviä. Sääliin ja sympatiaan vetoaminen on yleistä.

Mitä ihmettä näissä tilanteissa sitten pitäisi tehdä kun vastapuoli vaikutelmaluontikampanjansa seurauksena näyttäytyy tuomarille esimerkiksi huoltoriidassa täydellisenä vanhempana sekä ihmisenä, ja itsestä on luotu vaikutelma lapsia vähintäänkin laiminlyövänä vanhempana, ja jokainen muistinmurunen yhteiseloajasta kertoo, ettei asia näin ole?

Oikeusprosessin kannalta olennaista ei ole osoittaa jollakin prosessin osapuolella olevan mahdollinen persoonallisuushäiriö, esimerkiksi todistelemalla hänen olevan narsisti. Jos oikeusprosessissa ratkaistava asia kohdistuu ajallisesti tulevaisuuteen (kuten huoltoriita), oleellista on kyetä osoittamaan mahdollisen persoonallisuushäiriön kielteiset vaikutukset henkilön menneissä tapahtumissa, ja ennen kaikkea oletettuun tulevaan käyttäytymiseen, kuten vanhemmuudessa tarvittaviin taitoihin ja niiden soveltamiseen lapsen kasvatuksessa. Ei sillä, että henkilöllä voidaan suurella todennäköisyydellä todeta olevan narsistinen persoonallisuushäiriö voida yksinomaan todistaa hänen epäkelpoisuuttaan vanhemmuuteen. Mutta se, että edellä mainitusta johtuen hän ei kykene asettamaan lapsen tapaamiseen liittyviä tarpeita esimerkiksi oman urakehityksensä edelle, vaikuttaa jo eri tavoin asiaan. Mikäli oikeusprosessi kohdistuu ajallisesti menneisyyteen (kuten sopimusriita), tärkeätä on pyrkiä osoittamaan vilpillisen käyttäytymisen historia ja henkilön kyky manipuloida ympäristöään.

Usein persoonallisuushäiriöinen henkilö ns. kompastuu omaan nilkkaansa oikeussalissa. Jos hän puhuu paljon, niin annetaan hänen puhua. Jos hän esittää vilpillisiä väitteitä, ei jätetä asiaa ns. ilmaan, vaan vaaditaan häneltä perusteluja ja näyttöä näille väitteille. Mikäli näin ei menetellä, on ilmeisenä vaarana että henkilö tästä rohkaistuna jatkaa ottamalla suuremman tilan kuin mitä hänelle kuuluisi, ja nämä irralliset heitot saavat kuitenkin jonkinlaisen tilan päätöksiä tehdessä. Vastapuolen haukkuminen on hyvin yleistä, ja samalla hyvä tietolähde sille, mitkä ovat osapuolten mahdollisuudet tulla toimeen keskenään tulevaisuudessa. Näin ollen saattaa joskus asian kannalta olla eduksi antaa henkilön tuottaa tämänkaltaisia purkauksia. Vastapuolen mitätöinnin ja avulla henkilö kannattelee omaa egoaan ja se on kilpi heidän havoittuvaisuuttaan vastaan. Näissä tilanteissa on tärkeätä herättää kysymys siitä, mitä vastapuolen mitätöinti ja haukkuminen kertoo henkilöstä itsestään?

Narsistisen ja psykopaattisen persoonallisuushäiriön ytimessä on epävakaus, itsekeskeisyys, suureellinen omanarvontunto, empatiakyvyttömyys sekä vastuuttomuus. Nämä piirteet tulevat usein esiin henkilöiden taustahistoriassa, ja niille löytyy usein myös näyttöä, joskin sitä joudutaan joskus hakemaan tavanomaisen aineiston ulkopuolelta. Esimerkiksi vanhempi joka avioeron seurauksena puhuu lapselle pahaa toisesta vanhemmasta, ei tue lapsen toisen vanhemman luona tapahtuvaa harrastustoimintaa, panttaa lasta koskevaa tietoa, kieltää lasta soittamasta toiselle vanhemmalle ja muuttaa asuinpaikkaa alituiseen on suhteessa lapseen vastuuton ja empatiakyvytön vanhempi. Tärkeätä on saada oikeudelle osoitettua että ihmisen persoonallisuus heijastuu kokonaisvaltaisesti hänen ympäristöönsä ja tapaansa olla vuorovaikutuksessa muihin, ja siksi sillä on myös tärkeä sija arvoitaessa käytössä olevia ratkaisuvaihtoehtoja. Ihminen, joka on vuorovaikutuksessaan puolisoonsa mitätöivä, empatiakyvytön ja itsetietoinen on hyvin todennäköisesti sitä myös jossakin määrin suhteessa lapsiinsa, ja joka tapauksessa kuvatunlainen käytös heijastuu kielteisesti lasten elämään.

Joskus persoonallisuushäiriöinen ihminen vakuuttaa oikeudelle oppineensa virheistään ja aikovansa muuttua. Kuinka todennäköistä sitten on, että ihminen todella muuttuu? Persoonallisuutta pidetään suhteellisen pysyvänä rakennelmana, eikä sen muuttaminen esimerkiksi toisen ihmisen toimesta ole mahdollista. Ihmisen käyttäytyminen voi muuttua, mutta yleensä se edellyttää persoonallisuushäiriöiseltä ihmiseltä vuosien työskentelyä itsensä kanssa ja ns. tunneälyä. Joskus voi olla hyvä kysyä oikeudessa muuttumisleikkiin haluavalta persoonallisuushäiriöiseltä ihmiseltä sitä, mitä hän on valmis tekemään muuttuakseen ja kuinka haasteelliseksi hän tehtävän kokee. Usein vastaus on kaukana tosielämän realiteeteista.