Lapsen vakiintuneet olosuhteet ja lähivanhemmuus

Jan-Olof Nyholm (varatuomari)

Lapsen vakiintuneet olosuhteet ja lapsen etu ovat molemmat fraaseja, joita viljellään oikeudenkäynnissä runsaasti. Monesti niiden merkityssisältö käsiteltävässä tapauksessa jää kuitenkin osapuolilta ja tuomioistuimelta sen tarkemmin avaamatta.

Huoltolain esitöissä on todettu, että lapsen elinpiirin tulisi vanhempien erosta huolimatta pysyä muuttumattomana. Kirjallisuudessa on myös todettu, että tämä lienee lapsen näkökulmasta itsestään selvää. Voidaan kuitenkin pohtia, tulisiko tämän asuinpaikkaa koskevan status quo -ajattelun olla enää niin vahvassa asemassa päätettäessä lapsen asumisesta. Tänä päivänä on varsin tavanomaista, että perheet muuttavat asuinpaikkaa, ja on myös paljon perheitä, jotka asuvat vuosia ulkomailla ja palaavat jossain vaiheessa Suomeen. Harvemmin ydinperheitä moititaan siitä, että lapset saavat kokemusta erilaisista ympäristöistä niin Suomen sisältä kuin ulkomailta. Ajatus samasta työ- ja asuinpaikasta läpi elämän ei olekaan enää moneen vuoteen ollut itseisarvo elämänvalintoja tehdessä.

Ajatuksella vakiintuneista olosuhteista on kuitenkin hyvin vahva käytännön asema tilanteissa, joissa toinen vanhempi toivoo muutosta lapsen ns. alkuperäisiin asumisjärjestelyihin syystä tai toisesta. Tuomarit pitäytyvät hanakasti lapsen senhetkisissä asumisjärjestelyissä, ja on ollut tapauksia, joissa tuomari on jo valmisteluistunnossa esittänyt kantanaan, että asumisjärjestelyn muuttaminen edellyttäisi paljon näyttöä siitä, että lasten nykyiset olosuhteet eivät olisi hyvät.

Harvoin on kuitenkaan tilanteita, joissa olosuhteet olisivat yksiselitteisesti hyvät tai huonot. Kun toinen vanhemmista hakee muutosta lapsen asumisjärjestelyyn, motiivina on useimmiten (ja toivottavasti) ajatus siitä, että muutoksella saataisiin aikaan lapselle paremmat olosuhteet. Ajatus muutoksen hyödyistä omalle lapselle voi olla vanhempaan hyvin syvälle iskostettu ja tärkeä asia. Kuka voi tällaisessa tilanteessa sanoa vanhemmalle, että hänen kokemuksensa ja näkemyksensä asiassa ovat vääriä. Faktoista voidaan aina todeta, että jokin asia ei pidä paikkansa, mutta vanhempien näkemyksiä arvioitaessa ei ole mahdollista päästä tällaiseen lopputulokseen.

Voidaankin kysyä, missä määrin on mielekästä säilyttää lapsen hyvät, mutta ei parhaat olosuhteet, vetoamalla totutusti siihen, että ”oikeuskäytännössä on katsottu että….”. Olisikin ehkä perusteltua luopua vähitellen tästä status quo -ajattelusta ja siirtyä myös käytännössä kokonaisvaltaisempaan tarkasteluun, jossa tarkasteltaisiin millaisia vaikutuksia lapsen asumisella A:n luona ja toisaalta myös B:n luona on lapsen elämään. Tällainen avoin punninta eduista ja haitoista avaisi kysymystä huomattavasti enemmän ja tukisi paremmin päätöksen perusteiden ymmärrettävyyttä. Tiedämme myös, että mikään ei ole vahvempaa kuin muutosvastarinta, ja tuomioistuimen perusteluista on usein havaittavissa, että kysymystä lapsen olosuhteista ja asumisjärjestelystä ei ole edes haluttu avata tarkemmin, vaan olosuhteiden pysyttäminen ennallaan on ollut turvallisin valinta.

Harkittaessa lapsen asumista on hyvin tavanomaista, että vaatimuksissa ja ratkaisun perusteluissa viitataan lapsen mielipiteeseen. Lapsen mielipide on harvemmin täysin itsenäinen, vaan yleensä se heijastelee jommankumman vanhemman ajattelua, ja useimmiten lähivanhemman ajattelua. Tuomioistuimen ratkaisut heijastelevat kuitenkin usein lapsen mielipidettä, ja mielipiteelle on liian usein annettu sellainen painoarvo, jota sille ei lainsäädännössä ole tarkoitettu. Vanhemmat ja avustajat tietävät tämän varsin hyvin, ja siksi lapsen asumista koskeva riita vyöryy myös lapsen elämään ja lapsi joutuu välikappaleeksi vanhempiensa välisessä riidassa.

Vanhempien riidan välissä olevan lapsen mielipidettä selvitetään olosuhdeselvityksen aikana, mutta liian usein törmätään siihen, että selvitykseen on yhden tai kahden tapaamiskerran perusteella kirjattu lapsen mielipiteeksi X tai Y. Missään määrin ei tulisi kuitenkaan asettaa yhtäläisyysmerkkejä lapsen sanoittaman mielipiteen ja lapsen perustellun mielipiteen välille. Usein kuulee todettavan, että asiantuntijat ovat kuulleet lasta ja siten lapsen mielipide on tullut luotettavasti selvitetyksi. Tutkimusten ja alan ammattilaisten kokemusten perusteella lienee selvää, että lapsen aidon mielipiteen selvittäminen on erittäin haastava tehtävä, varsinkin kun lapsi on vanhempiensa näkemysten ristitulessa.

Lapsella tulee ehdottomasti olla mahdollisuus ilmaista mielipiteensä häntä koskevassa asiassa, mutta on eri asia, kuinka suuri painoarvo mielipiteelle kussakin yksittäistapauksessa annetaan. Lapsen mielipiteen merkitykseen vaikuttaa paljolti se, millaista asiaa ollaan sillä hetkellä ratkaisemassa. Asumista koskeva ratkaisu on hyvin merkittävä asia lapsen elämässä. Korkein oikeuskin on katsonut eräässä ratkaisussaan, että edes 12-vuotiaalle riittävän kypsälle lapselle ei ole tarkoitettu antaa itsemääräämisoikeutta asumista koskevassa asiassa. Lapsioikeutta koskevassa oikeustieteellisessä kirjallisuudessa on myös esitetty kriittisiä arvioita siitä, että tuomioistuinten ratkaisukäytännössä esiintyy virheellisiä tulkintoja 12 vuotta täyttäneen lapsen mielipiteen merkityksestä esimerkiksi asumista koskevassa päätöksenteossa. Lapsen mielipidettä ja lapsen etua koskevassa harkinnassa tulisi punnita sitä, onko lapsella riittävä päätöksentekokyky asian laatuun nähden ja vastaako lapsen oma näkemys myös lapsen kokonaisvaltaista etua asiassa.

Suomessa lapsella voi olla hänen omassa asiassaan joko itsemääräämisoikeus, myötämääräämisoikeus tai informatiivinen oikeus. Ratkaistaessa lapsen asumista koskevaa asiaa lapsen tarpeille ja mielipiteelle tulee antaa informatiivinen arvo, jolloin johtopäätöksen lapsen edun mukaisesta ratkaisusta tekee joko vanhemmat yhdessä tai tuomioistuin, mikäli vanhemmat ovat erimielisiä lapsen asumisesta ja lapsen edun mukaisesta ratkaisusta.