Jan-Olof Nyholm (varatuomari)
”Lapsen vakiintuneet olosuhteet” on lausahdus, johon vanhemmat ja heidän juristinsa usein viittaavat lapsen huoltoa ja asumista koskevissa kiistoissa. Toteamuksen merkitys on ollut ja on edelleenkin usein suuri, kun tuomioistuimet perustelevat päätöksiään huoltoriidoissa. Näin on ollut jo useita vuosikymmeniä, vaikka oikeustieteellisessä kirjallisuudessa on 1980-luvulta lähtien korostettu, että se on vain yksi seikka, joka tulee ottaa huomioon, kun lapsen asiaa arvioidaan kokonaisuutena. Onko siis mikään muuttunut ja jos on, niin mikä?
Vakiintuneet olosuhteet eli status quo on latinaa ja tarkoittaa vapaasti käännettynä ”tilaa jossa” eli asioiden vallitsevaa tilaa. Lapsiasioissa tämä tarkoittaa käytössä sitä, että on lapsen edun mukaista, että mahdollisimman vähäisiä muutoksia tapahtuisi hänen elämässään. Mistä tämä vahva näkemys olosuhteiden muuttumattomuuden paremmuudesta on sitten mahdollisesti peräisin?
Aikoinaan yhteiskunnassa on ollut varsin vakiintuneena ja yleisenä käytäntönä, että elettiin samalla paikkakunnalla miltei koko elämä ja arki saattoi nivoutua ylisukupolvisesti jopa samaan pihapiiriin. Myös työura saatettiin tehdä saman työnantajan palveluksessa tai vähintäänkin lähiseudulla. Yhteiskuntamme on kuitenkin muuttunut, ja samassa työpaikassa uransa tehneet ja samassa asuinpaikassa eläneet henkilöt alkavat olla harvinaisuus erityisesti nuorempien sukupolvien keskuudessa. Olemmeko siis jääneet lapsen olosuhteiden arvioinnissa jumiin menneisyyteen, kun maailma ympärillämme on muuttunut?
Nykyään vanhemmat muuttavatkin usein niin paikkakunnalta toiselle kuin myös saman paikkakunnan sisällä, jolloin myös lasten elinpiiri vaihtuu. Lasten koulupaikoissa tapahtuu muutoksia ja samoin myös kaverit vaihtuvat ja kaveriporukat muuttavat muotoaan. Lapset myös tunnetusti vaihtavat usein harrastuksiaan omien, ja mahdollisesti myös lähimpien kavereiden, mieltymysten mukaan, eikä tässä tulisi nähdä mitään haitallista, sillä usein monipuolisuus rikastaa lapsen kehitystä ja auttaa lasta löytämään oman juttunsa.
Pitkään perheet ovat myös muuttaneet työn perässä pidemmäksi tai lyhemmäksi aikaa ulkomaille, ja lapset ovat tulleet mukaan. Ulkomailla asuvia Suomen kansalaisia on noin 300 000, mutta määrä kipuaa lähes 2 miljoonaan, kun laskelmassa huomioidaan suomalaisia sukujuuria omaavat henkilöt.[1] Tämä joukko on siis varsin suuri, eikä varmastikaan voida sanoa, että elämä olisi ollut ilmeisen parempaa, mikäli ulkomaille muuttaneet henkilöt olisivat jääneet ”vakiintuneisiin” olosuhteisiinsa synnyinpaikkaansa. Useat voivat varmasti myös näkemykseeni siitä, että ulkomailla aikaansa viettäneet lapset ja nuoret ovat saaneet tästä rikkaita kokemuksia, eikä muutos näissä tilanteissa ole ollut lapsen kannalta mitenkään haitallista.
Tällaiset elinympäristön muutokseen johtavat päätökset tehdään ydinperheessä yhdessä, ja harvemmin näissä keskusteluissa pidetään itseisarvona sitä, että lapsi jatkaa samassa koulussa täyttäessään oppivelvollisuuttaan 18-vuotiaaksi saakka tai jatkaa harrastamista samassa seurassa saman ajan. Mutta jokin tässä ajattelussa muuttuu, kun ydinperheestä irtaantuu kaksi erillistä taloutta ja eroavilla vanhemmilla on yhteisiä lapsia. On selvää, että lapsen elämässä vanhempien ero on aina muutos vallitsevaan tilanteeseen, ja siten on verrattain luonnollinen ajattelutapa, että muita suuria muutoksia halutaan akuutissa tilanteessa välttää. Herää kuitenkin kysymys, onko kuitenkaan lapsen perus- ja ihmisoikeuksien toteutumisen kannalta asianmukaista, että tuomioistuimessa perustellaan ratkaisuja painottaen niin voimakkaasti lapsen ”vakiintuneita olosuhteita”.
Tämän kirjoituksen tarkoituksena onkin nostaa esiin lapsen vakiintuneita olosuhteita koskevaa problematiikkaa ja pohtia, tulisiko siirtyä lapsen vakiintuneiden olosuhteiden säilyttämisen painottamisesta tarkastelemaan monipuolisemmin sitä, mitkä kaikki seikat puoltavat, ja samoin puhuvat vastaan, vanhempien vaatimuksia lasta koskevassa asiassa. Tuomioistuimen suorittama monipuolinen tarkastelu ja kattavat perustelut auttavat myös vanhempia sopeutumaan uuteen tilanteeseen ja tuomioistuimen ratkaisuun.
Elämä on täynnä muuttuneita olosuhteita, eikä elämää ole mahdollista saada muuttumattomaksi. Itse näkisinkin, että vakiintuneiden olosuhteiden säilyttäminen lasta koskevassa asiassa voi harvoin olla perusteltua, mikäli asiassa on käynyt ilmi, että jokin muutoksen tuova ratkaisu tarjoaisi lapsen kasvulle ja kehitykselle paremmat olosuhteet ja turvaisi paremmin lapsen oikeuden molempiin vanhempiinsa vanhempien erosta huolimatta.
Nykyään lastenkin elämässä muuttuvat olosuhteet ovat arkipäivää, ja lasta koskevassa päätöksenteossa tulisi huomioida tämä. Tulisikin tapauskohtaisesti harkita, mikä ratkaisu kussakin tilanteessa palvelee lapsen etua, kun katse suunnataan tulevaisuuteen. Tulevaisuutta koskevassa päätöksenteossa tulisikin huomioida, että status quon ylläpitäminen ei aina ole lapsen edun mukainen ratkaisu, sillä elämä muuttuu lapsen ympärillä ja muutos tarjoaa myös lapselle uusia mahdollisuuksia.
[1] Sisäministeriön blogi, Marja Avonius ”Valtion ulkosuomalaispolitiikkaa valmistellaan aiempaa strategisemmalla otteella” 01.09.2021.