Lapsen vieraannuttaminen opettajasta – henkistä pahoinpitelyä vai yhteiskunnan hyväksymää käyttäytymistä?

Perjantai 20.11.2015 klo 6:00 – Helinä Häkkänen-Nyholm

Tehdäänpä ajatusleikki. Ajatellaanpa hetki, että minä haluaisin vieraannuttaa lapseni hänen opettajastaan ja saada aikaan sen, että lapseni ei enää haluaisi mennä kouluunsa. Miten toimisin suhteessa lapseeni? Ryhtyisin ainakin hänen kuullensa mitätöimään hänen opettajaansa (”eihän se edes osaa opettaa”…”senkin asian se opetti ihan väärin”…”eikö se olekin vähän ärsyttävä tyyppi”) ja keksimään hänelle erilaisia lempinimiä (kuten ”hoopo-ope”). Kertoisin ystävilleni ja sukulaisilleni lapseni läsnä ollessa kuinka surkea ja naurettavan huono opettaja lapsellani on. Saattaisin jopa todeta lapselleni, että hänen opettajansa vaikuttaa myös aika pelottavalta, ja koskaanhan ei tiedä mitä ihminen keksii vahingoittaakseen toisia. Opettaisin hänelle miten kannattaa puolustautua fyysistä hyökkäystä vastaan – ihan vaan kaiken varalta. Tämän vaikuttamistyön ohella seuraisin hiljaa vierestä, kuinka lapsessani kasvaisi voimakas sisäinen ristiriita siitä, onko hänen aiemmin myönteisesti kokemansa opettaja lainkaan turvallinen, pätevä ja kiva.

Toinen toimintatapani liittyisi lapsen ja koulun välisen kontaktin rajoittamiseen. Houkuttelisin kouluaamuna lasta jäämään sittenkin kotiin koska ”eihän siellä koskaan mitään kivaa tapahdu ja sen sijaan me voimme yhdessä katsoa elokuvia ja syödä karkkia”. Mikäli lapsi jäisi kotiin, järjestäisin kaikkea kivaa hänelle kotona. Lapsen ollessa koulussa lähettäisin hänelle useita teksti- ja whatsapp-viestejä, joissa kertoisin kuinka paljon kaipaan ja ikävöin häntä ja odotan häntä pian kotiin saapuvaksi. Joinakin aamuna voisin myös sanoa lapselle: ”sinun on valittava opettaja ja koulu tai minut, kumpaakin et voi saada!” Voisin myös tietysti lyhentää lapsen opettajan kanssa viettämää aikaa viemällä hänet kouluun myöhässä tai hakemalla liian aikaisin. Saattaisinpa joinakin päivinä myös tehdä hauskan yllätysvierailun kouluun.

Mikäli koulusta oltaisiin minuun tai lapseeni yhteydessä, vaihtaisin puhelinnumeromme salaisiksi enkä vastaisi yhteydenottopyyntöihin. Valvoisin lapseni viestittelyä luokkakavereidensa ja opettajansa kanssa ja tuhoaisin opettajan hänelle lähettämiä viestejä. Eihän niissä kuitenkaan ole mitään tärkeätä. Kyytiä saisivat myös koulukirjat, penaalit, todistukset, luokkakuvat ja muut koulusta muistuttavat tavarat, sillä niiden oikea paikka olisi roskakorissa.

Lapseni ottaessa koulun jollakin tavalla puheeksi kertoisin hänelle, ettei se oikeastaan koskaan ole tarjonnut hänelle mitään hyvää. Jos haluaisin olla tavoitteessani oikein tehokas, kertoisin lapselle, ettei koulussa kukaan koskaan välittänyt hänestä vaan häntä pidettiin aina tyhmänä, lihavana ja opettajan toimesta hänelle naurettiin hänen selkänsä takana.

Emotionaalista manipulointia voisin tehostaa syyllistämällä lasta, mikäli hän haluaisikin mennä kouluun: ”Etkö lainkaan rakasta minua kun et halua olla kanssani?” Mikäli joutuisimme käymään yhdessä koululla, sopisin erilaisista signaaleista, joilla voisimme viestiä toisillemme salaisia viestejä muiden ymmärtämättä.  Lapsen tullessa koulussa kuulustelisin häntä: ”Mitä tänään tapahtui? Mitä opettaja teki? Mitä typeriä asioita hän sanoi sinulle?” Mikäli lapsi kertoisi jotakin myönteistä opettajastaan, suuttuisin hänelle ja voisin huutaa: ”Etkö sinä tajua mikä idiootti opettajasi on!”

Lapseni pelkotilojen ilmaantuessa koulussa (tekstiviesti minulle: ”Äiti, hoopo-ope on pelottava!!!”) vastaisin niihin ryntäämällä pelastamaan lapseni koulusta pahan opettajan kynsistä. Lapsessani heränneisiin ahdistuksen, pelon, ja vihan tunteisiin suhtautuisin myötätunnolla: ”Kyllä äiti auttaa sinua, olenhan ainoa joka on sinua koskaan todella rakastanut. Laitetaan äidin kuva tuohon sänkysi viereen niin se lohduttaa sinua yöllä kun heräät painajaisiisi”. Lapseni vaipuessa omiin ajatuksiinsa koulussa ollessaan raahaisin hänet psykodynaamisesti orientoituneelle lastenpsykiatrille, joka opettajan ja koulun aiheuttaman ”trauman” seurauksena diagnosoisi lapsellani dissosiaatiohäiriön. Samalla lapsellani todettaisiin itsetuhoisuutta ja masennus. Tämä viimeistään olisi kovaa näyttöä siitä, ettei lapseni voi mennä kouluun koska hän voi siellä niin huonosti ja traumatisoituu. Opettaisin myös lapselleni, että heti kun hän on suorittanut 15-vuotiaana 9-luokan loppuun, ei hänen enää tarvitse mennä kouluun.

Palataanpa takaisin reaalimaailmaan. Kaikkia edellä mainittuja tapoja manipuloida ja vaikuttaa lapseen siten, että hänen suhteensa johonkin ihmiseen muuttuu kielteiseksi ja hän vieraantuu tästä, esiintyy tapauksissa, joissa vanhempi pyrkii huoltoriidan yhteydessä vieraannuttamaan lapsensa toisesta vanhemmastaan. Tyypillisesti lapsi altistuu näissä tapauksissa näille manipulointitavoille ja vaikuttamispyrkimyksille useita kertoja pitkien, joskus useiden vuosien, ajanjaksojen ajan. Mielenkiintoista olisi tietää, miten koulu ja lastensuojeluviranomaiset suhtautuisivat tällaiseen edellä kuvattuun lapseen kohdistettuun manipulointiin ja sitä seuranneeseen lapsen muuttuneeseen olemukseen ja persoonallisuuteen sekä psyykkisiin ja somaattisiin oireisiin. Olisiko käyttäytymiseni luokiteltavissa lapsen kaltoinkohteluksi tai henkiseksi pahoinpitelyksi? Missä menee raja?

Tänään 20.11.2015 vietetään lapsen oikeuksien päivää. Psykologi- ja lakiasiaintoimisto PsyJuridica jatkaa vaikuttamistyötä sen eteen, että lapsen tahallinen manipulointi, kiintymyssuhteiden tuhoaminen ja psyykkisten oireiden syntymiseen myötävaikuttaminen tulkittaisiin Suomessa lapsen kaltoinkohteluksi ja henkiseksi pahoinpitelyksi. Katsomme, että tämä olisi lapsen etu.