Torstai 8.2.2018 klo 11:59- Helinä Häkkänen-Nyholm
Seksuaalinen ahdistelu ja häirintä puhuttavat #Me Too -kampanjan myötä enemmän kuin koskaan ennen. Yksittäisiä seksuaaliseen ahdisteluun ja häirintään liittyviä tapauksia tulee julkisuuteen viikoittain. Seksuaaliselle ahdistelulle ja häirinnälle altistuneet henkilöt eivät enää vaikene ja samalla ilmenee, että monissa tapauksissa seksuaalinen ahdistelu on ollut yleisesti työyhteisön tiedossa tai ainakin sitä on osattu epäillä, mutta siihen ei ole puututtu. Miksi ihmeessä?
Jos sinä havaitsisit työyhteisössäsi jonkun henkilön kommentoivan toisen henkilön ulkonäköä seksuaalissävytteisesti (esim. ”sun takamus tulee hyvin esiin tuossa hameessa”), puuttuisitko asiaan? Entä jos havaitsisit, että henkilö tarraa ilman hyväksyntää kiinni toisen rintoihin? Tai mitä jos tietoosi tulisi, että joku työyhteisön jäsen systemaattisesti vonkaa työyhteisön naisilta seksiä ja ahdistelee heitä firman pikkujouluissa. Kynnys seksuaaliseen ahdisteluun puuttumiseen on todennäköisesti alentunut #Me Too -kampanjan seurauksena. Hyvä kysymys tässä yhteydessä on kuitenkin edelleen se, löytyykö psykologiatieteestä vastausta siihen, miksi ihmisten on ollut vaikea puuttua työpaikalla havaittuun seksuaaliseen häirintään tai ahdisteluun. Tarkastelen tässä tekstissä kysymystä kolmesta lähestymistavasta käsin.
Puuttumisen kynnykseen liittyvä kysymys ja ilmiö on tuttu koulukiusaamisen maailmasta, jossa tätä kysymystä on pohdittu ja tutkittu jo hyvin pitkään. Vaikka tällöin kyse on yleensä nuorista ihmisistä ja lapsista, soveltuvat näiden tutkimusten tulokset mielestäni joiltakin osin myös seksuaalisen ahdistelun tilanteisiin. Kiusaamistilanteeseen puuttuminen on tutkimustulosten mukaan yhteydessä ihmisen empatiaan eli myötäelämiseen. Myötäelämiseen liittyvä kognitiivinen elementti edellyttää kykyä ymmärtää ja käsittää toisen henkilön kokema tunnetila (esim. ahdistuneisuus tai pelko), kun taas sen tunnepitoinen elementti edellyttää kykyä tuntea tämä tunnetila. Käytännössä kyse on siis kyvystä ymmärtää ja kokea sitä, mitä toinen tuntee. Seksuaalisen ahdistelun näkökulmasta asia ei ole aivan yksiselitteinen, koska kaikilla ei ole kykyä ymmärtää, miltä seksuaalinen ahdistelu tuntuu, koska siitä ei ole omakohtaista kokemusta. Tämä voi nostaa kynnystä puuttua tilanteeseen. Juuri tästä syystä tällä hetkellä pinnalla oleva keskustelu, jossa seksuaalisen ahdistelun uhrit jakavat kokemuksiaan ja tuntemuksiaan, on niin tärkeätä. Kun tietoisuus sen vaikutuksista lisääntyy, edesauttaa se ihmisiä myös herkemmin puuttumaan asiaan.
Tilanteeseen puuttuminen edellyttää myös myötäelävää huolestumista toisesta ihmisestä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että henkilö havaitsee toisen henkilön hyvinvoinnin tai turvallisuuden olevan uhattuna, mikä synnyttää hänessä kielteisiä tunteita kuten pelkoa, huolta, surua, ärsyyntymistä tai vihaa. Tunne syntyy toisen ihmisen kokemuksen johdosta. Seksuaalinen ahdistelu on kuitenkin hyvin monitulkintainen ilmiö. Toiselle havainto työkaverin kädestä tanssipartnerin takamuksella on signaali ahdistelusta, toisille ei. Tulkintaan vaikuttaa hyvin paljon se, miten havaitsemme ja tulkitsemme osapuolten tahtotilan kyseisessä tilanteessa. Paikalleen esimerkiksi hämmennyksestä jähmettynyt ahdisteltu osapuoli ei välttämättä signalisoi ympäristöönsä juuri sillä hetkellä kokemusta ahdistelluksi tulosta ja siksi hänen kokemukseensa ei sivullisten toimesta välttämättä puututa. Myötäelävään huolestumiseen voi kuitenkin liittyä myös myötäelävä vihan tunteen syntyminen erityisesti tulkinnaltaan selkeämmässä tilanteessa, jossa havainnoitsija tulkitsee esimerkiksi ahdistelijan rikkovan ahdistelun kohteena olevan henkilön oikeuksia ja yleisiä sääntöjä. Tällaisissa tilanteissa on todennäköisempää, että myötäelävä huolestuminen synnyttää myös altruistisen motiivin auttaa, vaikka asiasta saattaisi olla itselle haittaa tai kielteisiä seurauksia.
Kolmas puuttumiseen vaikuttava tekijä on se, että lähtökohtaisesti seksuaalinen tai seksuaalissävytteinen vuorovaikutus kahden ihmisen välillä koetaan hyvin vahvasti yksityisasiaksi. Ajatus siihen puuttumisesta koetaan usein vähintäänkin haasteelliseksi ja tällaiset tilanteet synnyttävät kolmannessa osapuolessa kokemuksen siitä, että puuttumisessa olisi samalla kyse vaikeasta keskustelusta. Tietoisuus siitä, että sanonnan mukaisesti kissa pitäisi nostaa pöydälle, voi olla selkeä, mutta vaikeampaa on päättää siitä, miten se pitäisi tehdä. Kokemus vaikeasta keskustelusta syntyy sen seurauksena, että ihminen ryhtyy pohtimaan sitä, mitä keskustelun aloittaminen saa aikaan ja mitä seurauksia sillä mahdollisesti voi olla. Miten se vaikuttaa minusta olemassa oleviin mielikuviin? Mikä vaikutus sillä on työpaikan henkilösuhteisiini? Millainen vaikutus sillä on työtehtäviini? Kaikki edellä mainitut ovat yleisiä mielensisäisiä kysymyksiä tällaisissa tilanteissa. Vaikeat keskustelut pitävät sisällään keskustelun osatekijänä myös Mitä tapahtui? -keskustelun. Koska niissä on viime kädessä kyse yksilöllisistä havainnoista, tulkinnoista ja arvoista, voi kolmannelle osapuolelle olla helpompaa tuudittautua ajatukseen siitä, että hän varmaan tulkitsi tilanteen väärin.
Seksuaaliseen ahdisteluun mahdollisesti liittyviä tilanteita työyhteisöissä voisi pyrkiä lähestymään ns. oppivan keskustelemisen mallista käsin. Tällöin keskiössä on pyrkimys ymmärtää havaintoa ja oppia siitä. Hiljaa pysymisen sijaan on parempi pyrkiä selvittämään, mitä sellaista informaatiota osapuolilla on, joka voisi auttaa minua ymmärtämään tekemääni havaintoa. Tietoa tähän voi pyrkiä saamaan lähestymällä kumpaakin osapuolta erikseen ja kysymällä: ”Voisitko auttaa minua ymmärtämään tekemääni havaintoa siitä, että…” Tällainen empaattisella ja rauhallisella tavalla yhteiseen keskusteluun kutsuminen on omiaan edistämään myös seksuaalisen ahdistelun kohteeksi joutuneen henkilön mahdollisuutta avautua työyhteisössä kokemuksestaan.
Voisit olla kiinnostunut myös tästä:
Kymmenen tutkittua tietoa seksuaalisesta häirinnästä työssä