Perjantai 27.3.2015 klo 09:15 – Helinä Häkkänen-Nyholm
Germanwingsin 28-vuotiaan perämiehen Andreas Lubitzin epäillään lentäneen lentokoneen päin vuorta ja surmanneen sen matkustajat ja miehistön jäsenet tahallaan. Tällaista massamurhaksi tai joukkosurmaksi ja itsemurhaksi luokiteltavaa tekoa on hyvin vaikea ymmärtää, mutta joitakin havaintoja massamurhien ja itsemurhien psykologisesta tutkimuskentästä on mielestäni hyvä huomioida tapahtuman ympärillä käytävässä keskustelussa.
Asiaan liittyvässä uutisoinnissa on tuotu esiin lentäjien koulutusohjelmien psykologiset testit ja niissä ilmenevät mahdolliset puutteet. Mielestäni on kuitenkin epärealistista ajatella, että itsemurhaan ja massamurhaan päätyvä lentäjä voitaisiin identifioida psykologisissa testeissä silloin kun ihminen pyrkii lentäjäksi. Alttius itsemurhalle tai massamurhalle ei ole erotettavissa tällaisilla testeillä. Lähes poikkeuksetta kehityskulku tällaiseen tekoon on pitkä, ja on mahdollista että testit läpäissyt henkilö saa vaikuttimet tekoon vasta vuosien kuluttua ammattiin tai koulutukseen testauksesta. Näin ollen ammattiin soveltuvuustestausta olennaisemmassa roolissa onkin henkilöstön hyvinvoinnin seuraaminen ja tarvittaessa siihen puuttuminen, sekä riskiarvioinnin laatiminen joissakin yksittäistapauksissa.
Henkilöstön riskiarvioinnissa arvioidaan kohteena olevan henkilön riskiä toimia yritykseen tai yhteisöön nähden haitallisella tavalla. Kyse voi olla henkilön riskistä toimia väkivaltaisesti tai jostakin muusta tavasta tuottaa vahinkoa yritykselle esimerkiksi vaikuttamalla kielteisellä tavalla sen julkiseen maineeseen. Silloin kun riskiarviointi laaditaan väkivaltaisen käyttäytymisen varalle, kiinnitetään huomiota yleensä muun muassa arvioitavan henkilön oletettuun subjektiiviseen asemaan kyseisessä sosiaalisessa yhteisössä (kokeeko henkilö itsensä syrjityksi tai kiusatuksi?), mahdolliseen päihteiden käyttöön ja depressioon, elämäntilanteeseen ja ns. psykososiaalisiin resursseihin, sekä erityisesti mahdollisiin stressitekijöihin ja niissä tapahtuviin muutoksiin.
Riskiarviointi tällaisten Germanwingsin kaltaisten tapausten varalta on kuitenkin poikkeuksellisen haasteellista. Toisaalta arvioitavana on henkilön riski vahingoittaa itseänsä ja toisaalta henkilön riski vahingoittaa muita ihmisiä. Perinteisesti riskiarvioinnissa nämä kaksi aggressiivisuuden muotoa on käsitetty erillisiksi ilmiöiksi. Kun kyse on lentokoneen ohjaamisesta ja tuhoisan onnettomuuden tahallisesta aiheuttamisesta, kulkevat nämä kuitenkin käsi kädessä.
Lähtökohtaisesti tällaiset tapaukset ovat niin äärettömän harvinaisia, että riskiarviointi voi huonosti toteutettuna tuottaa ns. vääriä positiivisia. Vaikka henkilö olisi masentunut, käyttäisi liikaa päihteitä ja hänellä olisi avioero edessään, ei tämä yleensä tarkoita sitä että hän päätyy surmaamaan itsensä ja muita ihmisiä. Suomessa tapahtuneiden koulumassamurhien jälkeen oli ”potentiaalisten kouluampujien identifioinnissa” havaittavissa jonkinlaista ylireagointia, joka johti useisiin tapauksiin, joissa viranomaiset hälytettiin paikalle kun oppilas oli käyttäytynyt siten kuin kouluampujan ajateltiin käyttäytyvän. Todellisuudessa näissä tapauksissa vain harvoin tämän ns. ”väärän positiivisen” käyttäytyminen vastasi kouluampujan massamurhaa edeltävää käyttäytymistä. Toivottavaa on, että Germanwingsin tapauksen jälkeenkin lentäjät uskaltavat ilmaista väsymystään ja mahdollisia psykologisia ongelmiaan ilman pelkoa leimautumisesta potentiaaliseksi itsemurha- ja massamurhalentäjäksi.
Itsemurha ja massamurha tapahtuvat hyvin harvoin, jos koskaan, hetken mielijohteesta. Usein niitä edeltävät kuukausien pohdinta ja suunnittelu ja jokin suunnitelman laukaiseva stressitekijä. Ihminen, joka on jo tehnyt päätöksen itsensä surmaamisesta, ei yleensä näyttäydy muille henkilöille hermostuneena, ahdistuneena ja stressaantuneena vaan ennemminkin levollisena, rauhallisena ja huojentuneena. Toisinaan esitetty ajatus siitä, että esimerkiksi itsemurhapommittaja olisi juuri ennen väkivaltateon toteuttamista näkyvällä tavalla ahdistunut ja hermostunut, on terrorismin psykologian tutkijoiden parissa heitetty jo aikaa sitten romukoppaan. Lähes poikkeuksetta itsemurhapommittajat ovat mielikuvien tasolla ja yleensä myös todellisessa ympäristössä käyneet läpi tekonsa toteuttamisen useita kertoja. Itse olen ajatellut asian niin, että teon toteuttamisen hetkellä nämä henkilöt ovat ennemminkin ns. flow-tilassa eli psyykkisessä tilassa, jossa henkilö uppoutuu täysin tekeillä olevaan tehtävään tai asiaan, käyttää kaiken psyykkisen energiansa yksinomaan tavoitteiden saavuttamiseen ja kokee voimakasta spontaania mielihyvää ja iloa.
Riskiarviointi on näissä tapauksissa myös siksi vaikeata, että ihmiset, jotka surmaavat itsensä ohella samanaikaisesti myös muita, harvoin uhkaavat tai vihjailevat aikomuksestaan etukäteen. Jos minä päättäisin surmata itseni ja muita, niin miksi ihmeessä riskeeraisin suunnitelmani etukäteen puhumalla siitä muille henkilöille? Itsemurhan tehneillä henkilöillä usein todettu depressio ei myöskään välttämättä lainkaan tule esiin vuorovaikutuksessa muihin ihmisiin tai siihen puuttuminen voi olla hyvin vaikeata. Ihminen voi olla hyvinkin masentunut ilman että toiset työ-yhteisössä sitä lainkaan huomaavat. Ja yleensä tällainen masennuskin helpottuu kun ihminen on tehnyt päätöksen itsensä surmaamisesta.
Tulevat päivät ja viikot tulevat osoittamaan, mitä mahdollisia vaikuttimia Lubitzin teon taustalta löydetään. Jälkikäteen tällaisen oikeuspsykologiassa ”psykologiseksi ruumiinavaukseksi” kutsutun analyysin rakentaminen ja vastauksen laatiminen siihen kysymykseen, miksi Lubitz päätyi tähän ääritekoon, on haasteellista. Vastaus tähän kysymykseen kaihertaa kuitenkin monen mieltä ja voisi auttaa meitä myös ennaltaehkäisemään tällaisia väkivaltatekoja. Aikoinaan Jokelan ja Kauhajoen koulusurmien yhteydessä jouduin tämän kaltaisen analyysitehtävän eteen. Vaikka aikaa näistä tapahtumista on kulunut jo vuosia ja niiden selvittämisen eteen tehtiin paljon töitä, en kuitenkaan vieläkään voi olla täysin varma siitä, että tietäisin oikeata vastausta kysymykseen ”miksi?”