Keskiviikko 19.8.2015 klo 13:10 – Helinä Häkkänen-Nyholm
Osallistuin maanantaina 17.8.2015 Psykologiainstituutin järjestämään ”Valemuistojen riski terapiatyöskentelyssä ja oikeustoimessa” –seminaariin, jossa yhdysvaltalainen psykologisen muistitutkimuksen pioneeri, professori Elizabeth Loftus kertoi ihmisen muistin toiminnan haavoittuvuudesta. Professori Loftuksen viesti usean vuosikymmenen tieteellisen tutkimuksen jälkeen on muun muassa se, että ihmiselle voidaan luoda vääriä muistoja ja se, miten asioita kysytään ihmiseltä, vaikuttaa siihen, mitä hän asiasta muistaa ja kertoo. Seminaarissa ihmisen muistin toimintaa tarkasteltiin erityisesti suhteessa psykoterapeuttiseen työskentelyyn ja siellä esiin nouseviin muistikuviin lapsuuden ajan seksuaalisesta hyväksikäytöstä.
Tässä kirjoituksessa käsittelen kuitenkin sitä, miten vääriä muistoja koskevaa tutkimustietoa voitaisiin soveltaa myös tilanteisiin, joissa lapsiin erityisesti huoltoriitojen yhteydessä on iskostettu vääriä muistoja. Käytännön työkokemukseni kautta minulla ei ole epäilystäkään siitä, etteivätkö jotkut vanhemmat (uskoakseni tietoisesti) loisi lapselle valemuistoja toisen vanhemman pelottavuudesta tai vaarallisuudesta vaikuttaakseen näin esimerkiksi lapsen haluun tavata tätä vanhempaansa (jolloin päästään tilanteeseen, jossa lapsi ei halua tavata toista vanhempaansa, koska aivan aiheellisesti hänelle luodun väärän muiston johdosta pelkää tätä). Tarkastelun kohteena on myös se, miten lapsen mieleen luotu väärä muisto voitaisiin purkaa ja poistaa. Olen keskustellut aiheesta viime päivinä useiden psykoterapeuttista työtä tekevien henkilöiden kanssa, ja palaute oli pääosin se, että he kokivat tämän ilmiön edessä epätietoisuutta ja osittain toivottomuuttakin. Siksi olikin erityisen ilahduttavaa, että poikkeuksen tässä asiassa teki entinen opettajani, ratkaisukeskeinen psykoterapeutti, psykoterapian kouluttaja ja mm. kansainvälisestikin laajalle levinneen Muksuoppi-menetelmän kehittänyt psykiatrian erikoislääkäri Ben Furman, joka jakoi kanssani kokemuksiaan siitä, miten vanhemman lapselle luomia vääriä muistoja ja väitteitä voidaan menestyksellisesti psykoterapeuttisesti työstää.
Mistä puhutaan?
Aluksi kuitenkin hieman käsitteen määrittelystä koska nähdäkseni psykoterapeuttisessa työssä on hyvin tärkeätä, millä käsitteillä asioita työstetään. Esimerkiksi lause ”sinulla on ongelma” on ihmisille yleensä huomattavasti raskaampi kantaa ja työstää kuin lause ”sinulla on haaste”. Tässä valossa on mielenkiintoista todeta, että professori Loftuksen käyttämä englanninkielinen käsitepari nyt käsiteltävään ilmiöön viitattaessa on ”false memory” ja jostain minulle tavoittamattomasta syystä se on suomen kielelle usein käännetty ”valemuistoksi”. Hämmentäväksi suomenkielisen ”valemuisto” -käsitteen tekee se, että hyvin usein väärän muiston omaava henkilö ei pidä muistoaan mitenkään valheellisena, vaan hyvinkin todellisena. Osuvampi käännös olisikin mielestäni ”virheellinen” tai ”väärä” muisto. Tämäkään ilmaisu ei ole ongelmaton koska myös tällöin käsitteeseen jää jollakin tavalla negatiivinen leima (”olenko minä ollut väärässä” tai ”onko minun käsitykseni ollut virheellinen”), ja näin ollen tartunkin Ben Furmanin ehdottamaan käsitteeseen ”mielikuvitusmuisto”. Tämän käsitteen käyttö tuntuisi luonnolliselta erityisesti lasten kanssa, koska lasten ajatusmaailmaan kuuluu vahvasti mielikuvitus ja heille mielikuvituksen ja tarinoiden käyttö on arkipäivää.
Ihminen voi uskoa melkein mitä vain
Kuinka alttiita ihmiset sitten ovat uskomaan heille kerrottuja mielikuvituksellisia tarinoita siitä, mitä heille lapsuudessa on tapahtunut? Loftuksen eräässä tutkimuksessa aikuisille ihmisille kerrottiin, että he olisivat lapsena olleet Disneylandissa ja Pluto-hahmo olisi intensiivisesti nuollut heidän korvaansa ja se olisi ollut heille hyvin järkyttävää. Lähtökohtaisesti tällainen tapahtuma Disneylandissa kuulostaa hyvin epätodennäköiseltä. Myöhemmin osa tutkimukseen osallistuneista henkilöistä ryhtyi kuitenkin kertomaan omana kokemuksenaan tätä heille uskoteltua tarinaa, lisäten muistoon erilaisia elementtejä näistä epätodellisista tapahtumista. Toinen tutkimus osoitti, että kun ihmisille uskoteltiin, että he ovat kokeneet lapsena vakavan ruokamyrkytyksen tietystä ruoka-aineesta, ryhtyi osa heistä välttämään kyseistä ruoka-ainetta (ja joissakin tapauksessa voimaan pahoin syötyään kyseistä ruoka-ainetta). Väärän muiston iskostaminen ihmisen mieleen ei ole siis lainkaan vaikeata ja johtaa joissakin tapauksissa myös muutoksiin ihmisen käyttäytymisessä.
Keskeinen kysymys huoltoriidan keskiössä olevan lapsen kannalta on se, voidaanko häneen iskostaa vääriä lapsuuden muistoja ja pyrkiä siten vaikuttamaan huoltoriidan lopputulokseen. Kysyin asiaa professori Loftukselta joka uskoi, että näin voidaan hyvinkin tehdä. Kävin asiaa koskevan keskustelun myös erään 13-vuotiaan nuoren kanssa. Halusin selvittää hänen näkemystään väärän muiston syntymisen aiheuttamasta mahdollisesta vaikutuksesta käyttäytymiseen. Keskustelumme eteni seuraavasti:
Minä: ”Jos toinen vanhempasi tai joku muu sukulainen kertoisi sinulle että sinun ollessa pieni, isäsi antoi sinulle piiskaa ja se sattui kamalasti, niin uskoisitko sen vaikka et itse muistaisi sellaista?
Lapsi: ”Tottakai”
Minä: ”Miten kokisit tällaisen tiedon saamisen vaikka sinulla ei olisi muistikuvaa asiasta?”
Lapsi: ”Se olisi hämmentävää”
Minä: ”Miten suhtautuisit isän tapaamisiin tämän tiedon saamisen jälkeen?”
Lapsi: ”Se olisi hämmentävää”
Minä: ”Herättäisikö tieto sinussa pelkoa isää kohtaan?”
Lapsi: ”Joo, varmaan”
Minä: ”Mitä sitten tapahtuisi jos joku kertoisi sinulle että tuo tieto olisikin väärä etkä oikeasti olisi kokenut tuollaista?”
Lapsi: ”Se olisi taas hämmentävää”
Minä: ”Miten suhtautuisit nyt isän tapaamisiin, pelkäisitkö edelleen?”
Lapsi: ”Joo, ehkä…voisi olla hyvä että tapaamisessa olisi joku tuttu aluksi mukana, esim. isovanhempi”
Tämän lapsen mielestä tällainen tilanne olisi siis hämmentävä monella tavalla. Lapselle on luontaista luottaa vanhemman rehellisyyteen (korostammehan me aikuisetkin lapselle että ”aina pitää puhua totta”), josta johtuen uskoisin, että suurin osa lapsista uskoo vanhempansa heille kertomia asioita. Tähän viittaavat myös Loftuksen tutkimuslöydökset: mitä suurempi auktoriteettiasema väärän muiston kertojalla on, sitä todennäköisemmin tähän kertomukseen uskotaan. Hämmentäväksi haastattelemani lapsen mielessä tilanne muodostui myös siksi, että tietty uskomus vaikuttaa ilmeisesti aikuisten lailla lasten tunteisiin ja käyttäytymiseen (tässä esimerkkitapauksessa synnyttäen hypoteettisen isään kohdistuvan pelon tunteen, joka puolestaan johtaisi isän välttämiskäyttäytymiseen). Lapsen muutettua käyttäytymistään vanhemman hänelle välittämän väärän muiston vaikutuksesta, joutuu hän tahtomattaan uudestaan hämmennyksen valtaan, kun hänelle kerrotaankin, ettei vanhempaa olisikaan tarvinnut uskoa koska annettu tieto ei ollutkaan totta. Haastattelemani 13-vuotiaan ajatuksissa juuri tämä asia tuntui kaikkein hämmentävimmältä, koska sen myötä hän ajatteli joutuvansa pohtimaan väärän muiston hänelle kertoneen vanhemman luotettavuutta.
Keskeinen kysymykseni seminaarissa ja sen jälkeen on ollut se, miten lapsen mieleen iskostettu väärä muisto, joka on jo johtanut muutoksiin käyttäytymisessä, voitaisiin turvallisesti purkaa ja poistaa lapsen mielestä. Osa konsultoimistani psykoterapeuteista ehdotti ratkaisuksi pitkäkestoista psykoterapiaa. Ben Furman ehdotti minulle paitsi ”mielikuvitusmuisto” –käsitteen käyttöä, niin myös sitä, että tällaisessa tilanteessa lapsi jollekin hänelle luonnollisen tukihenkilön kanssa osallistuisi psykoterapeutin (ja tilanteen salliessa myös sen vanhemman kanssa, jota mielikuvitusmuisto koskettaa) kanssa keskusteluun, jossa: a) autettaisiin lasta ymmärtämään että joskus ihmiset voivat luoda tällaisia mielikuvitusmuistoja, ja b) keskusteltaisiin yhdessä siitä, millaisia suojautumiskeinoja lapsi voisi oppia niitä tilanteita varten, jolloin vanhempi kertoo hänelle mielikuvitusmuistoja. Eli esimerkiksi opetettaisiin lapselle, että vanhemman kertoessa mielikuvitusmuistoa, hänellä olisi mahdollisuus ajatella tai sanoa esimerkiksi:
”Höpö höpö, toi on sinun mielikuvitusmuisto!” Kysyin luonnollisestikin mielipidettä tähän ratkaisuehdotukseen myös haastattelemaltani 13-vuotiaalta nuorelta. Sain vastauksen ”No se ei enää olis hämmentävää, vaan tosi fiksua!”
Kiitos Ben!
Voisit olla kiinnostunut myös näistä:
Aiheettomat lastensuojeluilmoitukset huoltoriidoissa
Psykologin lausunto huoltoriidassa: millainen se saa olla ja millainen se ei saa olla?
3 kommenttia. Leave new
Lauantaina 22.8.2015 Kiitän Helinä Häkkänen-Nyholmia hyvästä pohdiskekusta.
Kommentoin vielä käsittettä valemuisto ja ehotettuja vaihtoehtoja: meikuvamuisto, virheellinen muisto. Kaikki kuvaavat tilannetta missä asianomainen kertoo muiston minkä hän uskoo todeksi. Jos hän tietää että se mitä hän krtoo ei ole totta, käytämme nimitystä vale, asianomainen valehtelee.
Jos asianomainen uskoo että on oikeassa hänen ei valehtele. Jos hän on vakuuttunut että hän on oikeassa ja kuitenkin on selvää näyttöä siitä, että hänen muistonsa on väärä eikä vastaa objektiivista todellisuutta psykiatriassa käytetään nimitystä harha tai harhakuvitelma. Jon hänelle esitetään pitävää näyttöä siitä että hän on väärässa eikä hän siltikään muuta kantaansa hänellä katsotaan olevan psykoottinen harha. KUn terveelle henkilölle esitetään näyttöä että hänen muistonsa on väärä hän alkaa epäillä omaa muistoaan ja tarkistaa näytön ja huomattuaan että hän oli väärässä hän toteaa, anteensi näköjään jostain syystä muistan asian väärin. Olen erehtynyt. Psykoottinen ei tähän pysty sillä hänellä on psykodynaamisia syitä pitää kiinni harhaluulostaan ja harhamuistostaan.
Valemuisto tai väärä muisto voi siis olla myös harha johon asianomainen uksoo tai on vakuuttunut olevansa oikeassa. Prof.Loftuksen tutkimukset ovat hyvin arvokkaiata siinä kuinka helposti vääria muistoja ja uskomuksia ihmisille voi syntyä tai synnyttää. Taitamaton psykoterapeutti voi synnyttää tai vahvistaa vääriä muistoja ja potilaan harhaisia vakaumuksia tai hän voi purkaa niitä. Psykoottisen potilaan psykoterapia on on nimenomaan sitä, että hänen vääriä luuloja, erheellisiä aistimuksia eli harha-aistiumuksia ja todellisuudesta poikkeavia vakaumuksia, itsestä, muista tai fyysisestä todellisuudesta, puretaan. Psykiatriatrit ja psykoterapeutit tietävät että rationaaliset järkiargumentit eivät juurikaan auta. Sen sijaan harhojen syiden selville saattaminen eli tietoiseksi tekeminen antaa mahdollisuuden potilaalle ymmärtää miten ne ovat syntyneet ja hän voi niistä luopua edellyttäen että hän saa tukea kannatella ja kestää sen henkisen tuskan: epätoivon, häpälaman, nöyryytyksen, hylätyksi tulemisen, kelvottomuuden, syyllisyyden, särjetyksi ja häväistyksi tulsemisen tms. kivun, joka niihin liittyy. Psykoanalyysissa W.Bion käytti tästä ilmiöstä nimitystö “containein capacity”, joka on suomennettu sanalla “sisällyttämiskyky”. Hyrk on käyttänyt tästä ilmilöstä kuvaavaa sanaa “apukannattelija” tarkoittaessaan terapeutin kykyä sietää potilaan kanssa hänelle sietämätöntä riittävän pitkään että hän voi omaksua sietokkyvyn terapeutilta tai analyytikolta. Bion kuvasi asian ensimmäisenä 1962. Psykoanlayytikot H.Segal, R. Rosenfeld ja monet muut ovat osoittaneet että psykoottisia harhoja on mahdollista purkaa. Ruth Riesenberg-Malcolmin kirja On Bearing unbearable States of Mind Routledge 1999 sisältää monia hyviä esimerkkejä.
Olen hoitanut psykoterapialla n. vittää pedofiiliä urani aikana. Kaikkien kohdalla paljastui se miten he syöttivät lapselle koko ajan vääriä tietoja siitä mitä tapahtuu, kuinka se ei haittaa lasta, että vanhemmille ei pidä kertoa sillä silloin lasta rangaistaan äiti jättää lapsen tai että isä ja äiti eroavat ikuisiksi ajoiksi ja jättävät lapsen ym.ym. siis syöttivät valemuistoja. He näyttivät uskovan itse näihin käsityksiinsä niin vakaasti että tuomiosta huolimatta he eivät luopuneet niistä. Näin ollen he eivät kokeneet syyllisyyttä vaan etupäässä kokivat tehneensä hyvää lapselle. Muilta osin heitä ei voinut pitää psykoottina eli kliinisesti hei eivät olleet psykoottisa mutta tällä kapealla sektorilla he elivät harhojensa vallassa. He olivat korvanneet todelllisuuden omilla vakaumuksillaan ja fantasioillaan aivan kuten psykoottinen tekee.
Kuvuksellani haluan tuoda esiin sen että jotkut tekijöistä elävät sillä tavalla harhoissaan että kieltävät tehneens mitään väärää tai traumaattista lapselle tai uhrilleen. Muistan lukeneeni vuosia sitten että 80% pedofiiliasta tuomituista, eli tuomioon johtanutta näyttöä asiasta oli saatu riittävästi, kielsivät tekonsa. Kieltäminen merkitsee sitä, että he eivät hyväksy todellisuutta he kieltävät sen olemassaolon ja korvaavat asian omilla kertomusillaan tai voisiko sanoa rumasti, saduillaan ja uskovat niihin. Kyseessä ei ole valehtelu niinkuin helpoisti voisi luulla. Näin olle valemuistojen syöttäjän mukaan ottaminen tilanteeseen missä uhri voisi saada oikeaa tietoa tai korjata muistonsa on mahdotota. Sen sijaan yhteissneuvottelu sellasein tekijän kanssa joka myöntää tekonsa ja otaa siitä vastuun ja mahdollisesti haluaakin korjata tai yrittää hyvitää asia voi onnistua ja olla hyödyllinen.
Otin osaa Valemuistoseminaariin ma 17.8.2015. Se oli hyvin kiinnostava ja siellä tuli esiin arvokasta kokeellista tietoa muistin muodostuksesta ja sen epäluotettavuudesta.
Olen toiminut psykoterapeuttina ja psykoanalyytikkona yli 40 v ajan ja minulla on monia kokemuksia siitä, että aikuisen katsannosta suhteellisen lievät kielteiset kokemukset ovat tallentuneet lapsen muisteihin (etupäässä tunnemuistiin ja implisiittiseen muistiin) kauhukokemuksina tai jopa olemassaolon menettämisen uhkana. Tällaisia voivat olla esim. lapsen kannalta liian pitkät erokokemukset, vanhempien riidat, sairaalaan muutamaksi päiväksi joutumiset, fyysinen kuritus (lapsi kokee tämän useimmiten väkivatakokemukseksi ja siten kuolmean uhanksi), tai väkivallan näkeminen. Myös perheessä tapahtuneet kuolemat, itsemurhat, kotieläimen teurastus jne. voivat joillekin lapsille tallentua sietämättöminä kauhukokemuksina, jotka herkistävät hänet myöhemmin elämässä ilmaantuville suhteettoman tuskallisille epärealistisen voimakkaille ahdistus-, masennus-, häpeä- tai kelovottokuuskokemuksille. Varhaislapsuudessa ylivoimaiksen ahdistavaksi koettu tapahtuma herkistää myöhemmin elämän normaaleille ja väistämättömille kokemuksille siten että nekin voivat tunuta ylivoimaisen sietämättöminä sillä ne laukaisevat lapsen mieleen alkuperäisen kauhun. Näin hän subjektiivisesti kokee jälleen sietämättömän kauhun ja herkistyy lisää.
Näiden toinen toistensa päälle rakentuvien sarjojen purkaminen voidaan tehdä psykodynaamisessa terapiassa edellyttäen että terapeutti sietää rauhallisesti näitä kokemuksia niiden ennen pitkää ilmaantuessa hoidossa. Nimimerkki “Psykiatri” kirjoitti tästä hyvin.
Kerron lyhyen esimerkin. Eräällä henkilöllä oli sairaalakammo muiden oireiden ohessa. Psykoanalyyttisen hoidon aikana selvisi että hänen sisarensa kuoli muutaman tunnin ikäisenä sairaalassa hänen ollessa 2 v ikäinen. Muutama kuukausi tämän jälkeen vanhemmat veivät hänet samaan sairaalaan leikkaukseen. Hänelle oli kerrottu että hän oli joutunut paniikkiin heti heidän tultua oven sisäpuolelle. Hän muistaa kammoksuneensa sairaalan hajua niin kauan kuin muistaa. Hän oli osastolla 3 vrk ilman että vanhempien ennettiin käydä häntä katsomassa. Hän oli itkenyt koko ajan. Tämän jälkeen hän ei suostunut nukkumaan muualla kuin äidin ja isän välissä aina 6-7 ikävuoteen saakka. Hoidossa saatiin selville että hän oli kokenut 2 vuotiaan vajaalla käsitys- ja hahmotuskyvyllä että häntä kohtaa jotain kauheata sanoin kuvaamatonta mitä sisarelle oli tapahtunut. Tämä todeettiin yhdessä epämääräiseksi kuoleman peloksi. Asiaa ei oltu aikanaan sanoitettu selkein käsittein hänelle tai jos oli niin hän oli ymmärtänyt sen omalla 2 v tavalla.
Kun asiaa oli käsitelty eri puolilta moneen otteeseen analyysissa, kokemukset saatiin puettua selkeiksi sanoiksi ja käsitteiksi niin käsittämätön kaiken kattava kuoleman kammo rajautui koskemaan kyseistä kuvaamaani lapsuuden tilanetta eikä ollet enää kokonaan käsittämätön ja siksi erityisen pelottava. Potilas oli itse vakuuttunut että kauhukokemus tapahtui sairaalaan vietäessä koska se yhdistyi sekä sisaren kuolemaan että eroon äidistä. Terapeutin oli helppo suhatutua tähän ymmärtävästi empatialla. Kyseessä näytti olevan pienen lapsen hyvin ymmärrettävään kyvyttömyyteen tajuta että hänen tilanteensa oli aivan eri kuin vastasyntyneen sisare ja oli ymmärrettävää että hänen suhteelisuudentajunsa ja ymmärryksensä oli silloin rajallinen. Hän ei myöskään menehtynyt leikkaukseen ja hän pääsi kotiin äidin luo tosin herikstyneenä ja hyvin peloissaan. Hän alkoi tajuta hoidossa, että hän oli aikanaan väärinkäsittänyt ja siksi kokenut asian paljon kauheampana miltä se nyt aikusien arvostelukyvyllä näytti. Pelkääväthän aikuisetkin jossain määrin leikkaukisia. Vähitellen hänen aikuinen nykyminänsä saattoi kokea hetken kauhua mutta rauhoittua heti koska hän mielsi kauhun kokemusmuiston hetkelliseksi takaumaksi. Kammo laantui hetkelliseksi pelkomuistumaksi, joka ei ahdistantu häntä enää.
Hoidossa voidaan työstää onnistuneesti lapsuuden väärinkäsityksiin, ennakkoluuloihin ja arvostelukyvyn puutteeseen ym. pohjautuvia kokemusmuistoja niin että asianomainen voi, jos hän joutuisi oikeuteen, selittää asiaansa ilman kauhua ja pelkoa ja kuvata mitä hänen mielestään tapahtui ja miksi hän oli ollut niin monta vuottas seitämättömän lähes sanattoman kauhutakauman vallassa. Oire täytti postraumaattisen (PTSD) oireen tunnusmerkit. Ennen hoitoa hän ei olisi kyennyt erottamaan nykyhetkessä ilmenevää kauhutunnettaan tuntemuksineen ja kauhuineen menneisyyden kokemusmuistoksi tai takaumaksi.
Konferenssissa oli eri näkemyksiä ruumiinmuistoista ono niitä olemassa. Joidenkin mielestä niitä ei voi olla olemassa ja toiset itse mukaan lukien pidän tätä mahdollisena. Ylläoleva esimerkki on tällainen. Asian liittyy kuinka määrittelemme ruumiinmuiston. Onko kapeleneminen, kylmähiki, jäykistyminen ja siihen liittyvä voimakas emootio ja affekti psyykkistä tai ruumiillista. Itse olen sitä mieltä että nämä oireet ovat ruumiin ja psyyken rajalla eli että ne ovat samanaikaisesti sekä psyykkisiä että ruumiillisia. Hyvin tavallinen ruumiin muisto on itkeminen kyynelehtiminen esimerkiksi silloin kun satumme muistaan rakkaamme menetyksen. Joka on eri mieltä niin kehoitan häntä suunnittelmeaan psykologisen koeasetelman millä hän voi osoittaa että esimerkiksi itkeminen surun tai pettymysen kohdatessa, ei ole ruumiillinen vaan pelkästään psyykkinen ilmö.
Kiitän kaikkia osallistujia harvinaisen vilkkaasta aktiivisuudesta.
Kiitos, Helinä, kirjoituksesi rikkaasta annista. – Löysin nyt vasta moipuolisen blogisi (3.9.2016).