Torstai 7.3.2018 klo 22:41 – Helinä Häkkänen-Nyholm
Me Too -kampanja on tarjonnut oivallisen näköalapaikan siihen, miten häpeän tunnetta käsitellään suhteessa rikoksen tekemiseen ja toisaalta sen kohteeksi joutumiseen. Seksuaalirikoksiin on ilmiönä perinteisesti liittynyt jo pitkään se, että häpeän taakkaa tuntuu useammin kantavan rikoksen uhri kuin varsinainen tekijä. Tätä ovat aikojen saatossa ruokkineet kommentit muun muassa siitä, ettei naisen tulisi kävellä yöllä kadulla liian lyhyessä hameessa, jos ei halua tulla raiskatuksi. Tämän ajan keskustelu seksuaalisesta häirinnästä ja ahdistelusta on asettanut rikostapahtumiin liittyvän häpeän uuteen perspektiiviin ja häpeän viittaa ollaan aktiivisesti asettamassa uhrin harteilta rikoksentekijän harteille. Tässä yhteydessä on kuitenkin hyvä muistaa, etteivät kaikki rikoksentekijät ole tällaista viittaa kyvykkäitä tai halukkaita kantamaan. On ihmisiä, jotka eivät osaa kokea häpeää.
Häpeä on sosiaalinen emootio, joka syntyy sosiaalisen peilaamisen ja palautteen kautta, kun henkilö vertaa omaa käyttäytymistä itselle asetettuihin standardeihin tai yleisiin sosiaalisiin standardeihin. Me Too -kampanjan yhteydessä on esitetty kysymys siitä, onko häpeän tunne yhteydessä valtaan. Tähän kysymykseen on herätellyt meitä myös Yhdysvaltain presidentti Donald Trump, joka käyköön tässä yhteydessä esimerkkinä ihmisestä, joka tuntuu olevan sitä mieltä, että valta oikeuttaa kourimaan naisia eikä tällaisesta käyttäytymisestä ole syytä kokea häpeää. Subjektiivisesti valta oikeuttaa monen mielessä erilaisiin standardeihin, jolloin ihminen tekee itsestään etuoikeutetun suhteessa muihin. Tämä nostaa kynnystä häpeän tunteen heräämiseen.
Toinen asia, joka vaikuttaa alttiuteen kokea häpeää, on se, kuinka poikkeavasta asiasta on kyse. Tämä liittyy ihmisen kokemukseen itsen erilaisuudesta suhteessa muihin. Esimerkiksi fyysisessä olemuksessa ilmenevä erilaisuus ja poikkeavuus aiheuttaa usein henkilölle häpeää siksi, että ihminen kokee olevansa ulkoisesti erilainen suhteessa muihin. Me Too -ilmiössä kynnystä häpeän tunteeseen nostaa seksuaaliseen ahdisteluun ja häirintään syyllistyneiden henkilöiden keskuudessa se, että seksuaalisesta häirinnästä tai ahdistelusta puhutaan niin yleisenä ilmiönä. Mitä yleisemmäksi jokin käyttäytymistapa tehdään, sitä vaikeampi siitä on tekijän toimesta kokea häpeää. Koska häpeän tunteen heräämisen katsotaan vaikuttavan ihmisen sitä seuraavaan käyttäytymiseen, toivottavaa olisi, että tulevaisuudessa seksuaalinen ahdistelu ja häirintä selkeästi ymmärrettäisiin poikkeavaksi käyttäytymiseksi.
Moni seksuaalisesta ahdistelusta tai väkivallasta kokemuksiaan julkisuudessa jakanut henkilö painottaa siihen liittyvää häpeän kokemusta. Niiden, joilla asiasta ei ole kokemusta, voi olla toisinaan tätä vaikea ymmärtää. Järkihän sanoo, ettei tapahtunut teko ollut uhrin syytä. Olennaista tässä on se, että häpeä emootiona kohdistuu itseen ihmisenä, kun taas esimerkiksi syyllisyys kohdistuu omaan toimintaan tai käyttäytymiseen. Tämä tekee häpeästä niin kipeän tunteen. Häpeän yhteydessä ihminen pohtii kysymystä siitä, mitä se minusta kertoo ihmisenä, että altistuin tällaiselle. Kun häpeän tunteeseen liittyvää muistoa ja siihen liittyvää mielikuvaa työstetään esimerkiksi EMDR-terapiassa, on yleisin siihen liittyvä kielteinen uskomus itsestä ”olen viallinen”. Näissä tapauksissa ihmisen logiikka menee usein niin, että minussa täytyy olla jotakin vikaa, kun altistuin tälle häpeää tuottavalle kielteiselle kokemukselle. Tämä juontaa juurensa usein myös ajatukseen siitä, että seksuaaliselle ahdistelulle tai väkivallalle altistuminen on harvinaista, ja siksikin on häpeällistä joutua sen kohteeksi. Viimeistään nyt ajatus ilmiön harvinaisuudesta on aika heittää romukoppaan. Haluaisinkin uskoa, että juuri lisääntynyt tietoisuus ilmiön laajuudesta on edesauttanut monia seksuaalisen väkivallan uhreja vapautumaan häpeän kahleista.
Häpeä on kulkenut pitkän matkan meistä monen elämässä. Moni muistaa vielä ajat, jolloin lapsia kasvatettiin ruokkimalla heitä häpeän tunteeseen. ”Mene nurkkaan häpeämään” oli yleinen kurinpidollinen rangaistus vielä muutama vuosikymmen sitten ja siitä edettiin häpeäkasvatuksen jäähypenkki -malliin. Sittemmin tutkimukset ovat osoittaneet näiden rangaistusmuotojen olevan paitsi tehottomia, myös haitallisia lapsen kehitykselle. Häpeä ei edistä yhdenkään seksuaaliselle väkivallalle altistuneen henkilön psyykkistä hyvinvointia. Siksi olisi tärkeätä, että väkivallasta tietoiseksi tulevat henkilöt sanoisivat tällaiselle henkilölle ”älä häpeä”. Tällä pienellä sanaparilla voi olla hyvin suuri merkitys väkivaltaa kokeneen henkilön psyykkiselle toipumiselle.
Ihanaa naistenpäivää!
Voisit olla kiinnostunut myös näistä:
Odottavan aika voi olla seksuaalirikoksen uhrille oikeusprosessissa sietämättömän pitkä
Kymmenen tutkittua tietoa seksuaalisesta häirinnästä työssä