Sunnuntai 8.3.2020 – Helinä Häkkänen-Nyholm & Jan-Olof Nyholm
Korkeimman oikeuden ennakkopäätös 2020:20 käsittelee rangaistuksen mittaamista ja siitä, mikä merkitys naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemistä ja torjumista koskevalle Euroopan neuvoston yleissopimukselle (ns. Istanbulin sopimus) tulee antaa rangaistusta mitattaessa. Tapauksessa henkilön syyksi oli luettu törkeänä pahoinpitelynä luettu menettely, jossa hän oli tarttunut entistä puolisoaan hiuksista, vetänyt häntä itseään kohti ja lyönyt häntä veitsellä vatsaan, aiheuttaen siten hengenvaarallisen vamman. Päätöksessään korkein oikeus katsoi henkilön menettelyn luonteeltaan erityisen vakavaksi ja vaaralliseksi lähisuhdeväkivallaksi.
Rangaistuksen mittaaminen suoritetaan asianomaista rikosta koskevassa säännöksessä säädetyn rangaistusasteikon puitteissa. Ratkaisussa tulee myös ottaa huomioon rangaistuskäytännön yhtenäisyys sekä mahdolliset lieventämis- ja koventamisperusteet. Rangaistuksen tulee siis olla, kuten laissa todetaan, oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen seurauksena syntyneeseen vahinkoon ja vaaraan, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen. Rikoslaissa ei ole säännöstä, jossa erikseen rangaistuksen koventamisperusteena olisi mainittu, että rikos on kohdistunut tekijän entiseen tai nykyiseen puolisoon tai muuhun perheenjäseneen.
Vuodesta 2002 alkaen korkein oikeus on ainakin kolmessa päätöksessä (KKO 2002:2, KKO 2012:9, ja KKO 2018:22) omassa ratkaisukäytännössään kuitenkin katsonut, että perhe- ja lähisuhdeväkivaltatapauksissa tekijä ja uhri eivät ole tasavertaisessa asemassa vaan uhri tarvitsee erityistä suojelua, jonka takia teon vahingollisuus ja vaarallisuus sekä tekijän syyllisyyden aste puoltavat rangaistuksen mittaamista yleistä rangaistuskäytäntöä ankarammaksi. Tätä korkeimman oikeuden linjausta tukevat myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntö perhe- ja lähisuhdeväkivallan vahingollisuudesta sekä Istanbulin kansainvälinen sopimus, joka on saatettu Suomessa lakina (375/2015) voimaan vuonna 2015, ja joka edellyttää, että sopijavaltio varmistaa, että rangaistusta määrättäessä voidaan ottaa huomioon raskauttavana seikkana se, että rikos on kohdistunut entiseen tai nykyiseen puolisoon tai kumppaniin.
Suomessa on viime vuosina asteittain pyritty erilaisin toimin muuttamaan lähisuhdeväkivaltaan aiemmin liittynyttä hiljaisen hyväksymisen kulttuuria siten, että asian yhteiskunnallista ja ennen kaikkea yksilölle olevaa merkitystä on korostettu. Vuoden 2011 alusta lievä pahoinpitely muutettiin virallisen syytteen alaiseksi rikokseksi, koska haluttiin tehdä selväksi, ettei ns. lievä pahoinpiteleminen ole hyväksyttävä osa parisuhdetta, vaan kyse on väkivallasta ja rikoksesta. Vuoden 2014 alusta voimaan tuli rikoslakiin lisätty vainoamisen kieltävä rangaistussäännös, joka myös on virallisen syytteen alainen rikos. Tällöin viesti oli se, että toistuva seuraaminen, tarkkailu, yhteydenotot tai muut niihin rinnastettavat teot, jotka ovat omiaan aiheuttamaan vainotussa pelkoa tai ahdistusta, ovat väkivaltaa ja rangaistavia tekoja. Vuonna 2016 pantiin täytäntöön rikoksen uhrin oikeuksia, tukea ja suojelua parantava ns. EU:n uhridirektiivi, jolla lisättiin mm. uhrin tiedonsaantioikeutta. Nämä kehitysaskeleet edesauttavat rikosuhrien asemaa ja niille on ollut suuri tarve.
Lähisuhdeväkivaltatilastoissa Suomi on yksi Euroopan väkivaltaisimmista maista. THL:n eri lähteistä kokoamat tilastot lähisuhdeväkivallan esiintyvyydestä Suomessa kertovat meille, että yli 15-vuotiaista naisista lähes joka kolmas on joutunut parisuhdeväkivallan uhriksi elämänsä aikana. Lähisuhdeväkivaltaan liittyy usein uhrin pelko siitä, että tuomitun henkilön vapautumisen jälkeen väkivalta jatkuu. Ja valitettavasti joskus näin myös tapahtuu. Tähän perustuu myös EU:n uhridirektiiviin sisällytetty henkeen, terveyteen, vapauteen tai rauhaan kohdistuneen rikoksen tai seksuaalirikoksen uhrin oikeus halutessaan saada ilmoitus vangin tai tutkintavangin vapauttamisesta ja tietyin edellytyksin myös vankilasta poistumisesta.
Edellä mainitussa ennakkopäätöksessään tänä vuonna korkein oikeus linjasi, että arvioitaessa teon moitittavuutta teon luonne lähisuhdeväkivaltana on otettava huomioon. Lähisuhdeväkivalta tuomion koventamisperusteena tulisi nyt johtaa siihen, että alioikeuksissa on entistä paremmat mahdollisuudet antaa oikeussuojaa lähisuhdeväkivallan kohteeksi joutuneelle henkilölle.
KKO:n ennakkoratkaisu on luettavissa täältä: https://korkeinoikeus.fi/fi/index/ennakkopaatokset/precedent/1582880216629.html