Saara Ylisaukko-oja ja Pia Puolakka
Korkein oikeus on antanut uuden ennakkopäätöksen, jossa on käsitelty pahoinpitelyrikoksen uhriksi joutuneelle maksettavaa mahdollista kärsimyskorvausta. Tapauksessa toistuvien pahoinpitelyjen uhriksi joutuneelle lapselle määrättiin maksettavaksi kärsimyskorvausta. Korkein oikeus perusteli poikkeuksellista ratkaisuaan muun muassa siten, että lapsi on erityisen haavoittuvaisessa asemassa, kun hänestä vastuussa oleva aikuinen pahoinpitelee häntä. Tässä tapauksessa teon kohteeksi joutunut lapsi on ollut tekojen aikaan vain 7–9-vuotias, tekokokonaisuus on ollut pitkäkestoinen ja se on muodostunut toistuvista teoista, jotka ovat olleet omiaan loukkaamaan vakavasti lapsen itsetuntoa sekä aiheuttamaan hänessä pelkoa ja nöyryytyksen tunnetta. Kärsimyskorvaus määrättiin, vaikka teot eivät olleet objektiivisesti arvioituna erityisen julmia tai vakavia.
Mikä tässä päätöksessä oli sitten erikoista? Se, että kärsimyskorvauksen määrääminen pahoinpitelyrikoksissa on hyvin poikkeuksellista. Pahoinpitelyrikoksesta tyypillisesti määrättävät korvaukset ovat oikeudessa liittyneet joko kipuun ja särkyyn tai tilanpäiseen / pysyvään haittaan. Korvattavat summat johtuvat esimerkiksi aiheutuneista mustelmista ja naarmuista, lohjenneesta hampaasta, teon jälkeen seuranneesta kivusta tietyssä kohtaa vartaloa, vain muutama esimerkki mainitakseni. Yleensä on katsottu, että näistä maksettavat korvaukset sisältävät ikään kuin korvauksen myös teosta aiheutuneesta kärsimyksestä, vaikka on todettava, että kovin suurista summista harvoin on kyse.
Korvausasioissa sovellettava laki (vahingonkorvauslaki) lähtee siitä, että kärsimyskorvaus voidaan määrätä henkilökohtaisen koskemattomuuden loukkaustilanteissa, jos loukkaus on tapahtunut tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta. Lisäksi edellytetään, että henkilön ihmisarvoa on vakavasti loukattu.
Käytännössä kynnys kärsimyskorvauksen saamiseksi pahoinpitelyrikoksissa on noussut todella korkeaksi, jolloin korvaus on tullut harkittavaksi lähinnä törkeissä pahoinpitelyrikoksissa, jos niissäkään. Ihmisarvoa alentava loukkaus on voinut olla kyseessä, kun teko on ollut erittäin nöyryyttävä tai halventava taikka erityisen julma tai raaka. Harva perusmuotoinen pahoinpitelyrikos on täyttänyt vaadittavat kriteerit, vaikka uhrin näkökulmasta teko on voinut aiheuttaa paljonkin kärsimystä. Etenkin lähisuhdeväkivalta on sellainen väkivallan muoto, jossa henkinen kärsimys on varsin usein läsnä.
Suomalainen rikosvahinkojenkorvauskäytäntö on tässä suhteessa vanhanaikainen. Se, että pahoinpitelystä maksettavat korvaukset perustuvat pitkälti kipuun, särkyyn ja tilapäiseen haittaan, ei vastaa kokonaisuudessaan sitä, mitä teosta aiheutuu uhrille. Voidaankin ajatella, että teosta aiheutunut henkinen haitta eli kärsimys, voi olla monissa tilanteissa fyysisiä vammoja pahempi seuraus.
Pahoinpitelyn uhriksi joutuminen aiheuttaakin uhrissa tyypillisesti myös psyykkisiä vaurioita. Näiden mittaaminen konkreettisesti on vaikeampaa kuin esimerkiksi selkeiden fyysisten pahoinpitelyjälkien, ja ehkä siksi henkisiä vaurioita helposti edelleen ylenkatsotaan korvausten näkökulmasta. Psyykkinen traumatisoituminen pitkään jatkuneen kaltoinkohtelun ja pahoinpitelyn seurauksena voi kuitenkin olla loppuelämän mittainen. Traumojen hoitaminen voi vaatia pitkääkin terapiaa, ja seuraukset työkyvylle ja kyvylle luoda turvallisia ihmissuhteita voivat olla mittavia. Noin 10-15 %:lle rikosten uhreista kehittyy myös post-traumaattiseksi stressioireyhtymäksi (post-traumatic stress disorder, PTSD) kutsuttu häiriö. Pitkittynyt stressireaktio näkyy mm. masennuksena, ahdistuksena, pelkoina, univaikeuksina ja ongelmina oman minäkuvan ja ihmissuhteiden eheyttämisessä traumakokemuksen jälkeen. Oikeuden tulisi käyttää kärsimyskorvausten arvioinnissa ulkopuolisten asiantuntijoiden kuten traumoihin erikoistuneiden psykologien ja psykiatrien asiantuntemusta, jotta voitaisiin virallisesti huomioida rikosten uhrit myös tässä suhteessa.
Korkeimman oikeuden ennakkopäätös on hyvä suunnanantaja alemmille oikeusasteille siitä, että myös pahoinpitelyrikoksissa voidaan määrätä kärsimyskorvaus. Toki suomalaiset rikosasioiden vahingonkorvauskäytännöt muiltakin osin sotivat vastoin useamman suomalaisen oikeustajua. Rikoksista maksettavat korvaukset eivät ole suuria, eikä rikoksen uhriksi joutumisella pääse rikastumaan, toisin kuin rapakon takana. Vaikka emme haluaisikaan Suomeen Yhdysvaltojen korvauskäytäntöä, niin toisinaan tuomitut korvaukset, tai esimerkiksi juuri pahoinpitelyrikoksissa huomiotta jäänyt henkinen kärsimys, voivat rikoksen uhrista tuntua keskisormen näyttämiseltä hänelle. Korvausten olisi hyvä vastata oikeustajuamme ja sitä, että uhrille edes jollain tasolla hyvitettäisiin aiheutunut rikosvahinko. Uhrin vastuulle ei myöskään tulisi jättää sitä, että hänen tehtäväkseen jää vielä mahdollisesti tuomittujen korvausten periminen tekijältä. Mikään rahasumma ei korvaa elämänmittaisen trauman kanssa elämistä, mutta kärsimyskorvauksen määrääminen voi validoida uhrin kokemusta ja mahdollistaa edes jossain määrin sen, että uhri voi kokea tulleensa kuulluksi niistä tapahtumista, joita hän on joutunut kokemaan.