Perjantai 21.7.2017 klo 9:14 – Helinä Häkkänen-Nyholm
Suomessa on keskusteltu viime vuosina paljon huoltoriidoista, lapsen vieraannuttamisesta ja isovanhempien halusta ylläpitää suhdetta lapsenlapsiinsa, mutta vain vähän passiivisesta vanhemmuudesta. Passiivinen vanhempi ei pidä yhteyttä lapseensa ja lapsi kasvaa vanhemman valinnan johdosta ilman häntä. Käytännössä passiivinen vanhempi ei tue lapsen tapaamisoikeutta itseensä. Toisinaan huoltoriitoja käsittelevien blogitekstiemme julkaisun yhteydessä näissä tilanteissa elävät, lapsen kanssa asuvat vanhemmat ovat ottaneet yhteyttä ja pyytäneet huomiota asialleen. Myös psykoterapiassa olen aihetta joidenkin tällaisessa tilanteessa elävien vanhempien sekä nuorten kanssa käsitellyt. Kaikissa yhteyksissä toistuu päällimmäisenä mielessä oleva kysymys: miten kertoa lapselle, ettei toinen vanhempi halua pitää tähän yhteyttä?
Vanhempaa ei voi velvoittaa tapaamaan lastaan. Voimassa olevan lainsäädännön taustalla on ajatus siitä, ettei ole lapsen edun mukaista pakottaa häntä tapaamaan henkilöä, joka ei halua häntä tavata. Toistaiseksi tiedossa ei ole, kuinka laajasti ilmiö koskettaa suomalaisia lapsia. Yksinhuoltajaperheitä on Suomessa noin 120 000. Vuonna 2009 Broberg ja Hakovirta julkaisivat tutkimuksen, joka osoitti, että isistä, jotka eivät asu lapsensa kanssa, 10 % ei ollut lapsen kanssa tekemisissä lainkaan ja 5 % tapasi lastaan harvemmin kuin kerran vuodessa. Myös äidit voivat olla passiivisia vanhempia.
Passiivinen vanhemmuus on lähtökohtaisesti vanhemman oma valinta. Syitä passiiviselle vanhemmuudelle voi olla useita. Käytännön työssäni vastaan tulleissa tapauksissa tilannetekijöihin liittyviä syitä ovat olleet mm. se, ettei henkilö ole toivonut lasta, vanhemman uupuminen lapsen vakaviin käytöshäiriöihin, työelämän asettamat vaatimukset, uusperhe ja halu ns. aloittaa uusi elämä sekä vaikea avioero ja huoltajuusriita. Yksilötekijöihin liittyviä syitä ovat olleet vanhemman päihde- ja mielenterveysongelmat, sosiaaliset ongelmat sekä puutteet kyvyssä solmia laajuudeltaan ja syvyydeltään normaalia tunnesuhdetta lapseen ja myötäelää tämän tarpeita.
Lapsen elämässä läsnä olevan vanhemman suhtautuminen passiiviseen vanhempaan heijastuu lapseen ja vaikuttaa voimakkaasti siihen, miten lapsi suhtautuu asiaan ja kasvaa sen kanssa. Lapselle tulee kertoa passiivisesta vanhemmasta lapsen ikä- ja kehitystaso huomioiden totuudenmukaisesti. Oikeaa ikää kertoa lapselle asiasta ei ole olemassa. Lapsi rakentaa mielessään elämäntarinaansa jo hyvin varhain ja hyötyy siitä kokemuksesta ja tunteesta, että myös passiivisesta vanhemmasta voi avoimesti keskustella. Neljä-seitsemänvuotias lapsi esittää kysymyksiä ja hakee vastauksia, vertaa itseään muihin, pohtii erilaisia ilmiöitä ja niiden syitä sekä ymmärtää esimerkiksi sen, mikä on epäoikeudenmukaista tai väärin. Viimeistään tässä vaiheessa toisen vanhemman poissaolon synnyttämä kaksoistodellisuus voi aiheuttaa lapselle kahtalaisen surun kokemuksen: vanhempi on fyysisesti poissa mutta psyykkisesti läsnä lapsen mielessä. Tällainen menetys on ihmismielelle erityisen vaikea ymmärtää ja mielessä on olemassa ainakin teoreettinen mahdollisuus siitä, että menetys joskus korjaantuu.
Läsnä olevalla vanhemmalla on tällaisissa tilanteissa huomattava mahdollisuus vaikuttaa lapsen kehitykseen. Lapsi peilaa itseään kummankin vanhemman tilanteesta synnyttämien kokemusten kautta. Jos lapselle kerrotaan, että passiivinen vanhempi on hylännyt hänet tai ei rakasta häntä, ruokkii se lapsen epävakaata itsetuntoa, masennusoireita sekä vaikeutta luottaa muihin ihmisiin. Lapsen kannalta on parempi kertoa asia esimerkiksi niin, että kaikki ihmiset eivät osaa olla vanhempia. Lapselle on tärkeää ymmärtää, ettei passiivinen vanhemmuus johdu hänestä ja lapsi voi silti olla monen mielessä arvokas ja rakastettu. Myös sen ymmärtäminen, että on olemassa hyvin erilaisia perheitä eli esimerkiksi yhden-neljän vanhemman perheitä ihan samalla tavalla kuin voi olla yksi- tai monilapsisia vanhempia. Tärkeintä on, että jokaisella perheenjäsenellä on perheessä hyvä olla.
Kahtalaisen menetyksen kokeneiden ihmisten psyykkiseen tilaan vaikuttaa usein hyvin paljon toive siitä, että tilanne voisi olla eri tulevaisuudessa. Toiveikkuuden herättäminen lapsessa (esim. ”ehkä isi / äiti tulee ensi vuonna syntymäpäiväjuhliisi”) voi kuitenkin tuottaa tälle toistuvia pettymyksiä. Lapsi peilaa itseään ympäristöönsä ja vertaa elinpiiriään ja läheisiään ikätovereihinsa. Passiivisesta vanhemmuudesta kärsivän lapsen hyvinvointiin voi vaikuttaa myös sillä, ettei lapsi koe voimakasta erilaisuutta esimerkiksi tilanteissa, joissa vanhemman rooli tehdään näkyväksi, kuten päiväkotien ja koulujen isän- tai äitienpäiväkahveilla. Olisi hyvä, jos lapsella olisi tuolloin mukanaan tukihenkilö.
Lapsen elämässä läsnä olevana vanhempana tärkeää on sananmukaisesti olla läsnä. Lapsen kanssa voi opetella erilaisia taitoja, joita tarvitaan tilanteen käsittelemiseen ja hallitsemiseen (esimerkiksi ikävään piirtäminen ja kiukusta kirjoittaminen). Tarvittaessa voidaan hyödyntää myös traumaattiseen suruun ja menetykseen kohdentuvia psykoterapiamenetelmiä, kuten EMDR-menetelmää (ns. silmänliiketerapia) ja traumakeskeistä kognitiivista käyttäytymisterapiaa. Tärkeää lapsen kannalta olisi, ettei tilanne, jolle oikeastaan kukaan muu kuin passiivinen vanhempi ei voi paljoa tehdä, heikentäisi kohtuuttomasti lapsen aitoa ja vilpitöntä uteliaisuutta ja uskoa hyvään elämään.
Voisit olla kiinnostunut myös näistä:
Suomessa 12-vuotias saa yksin päättää, näkeekö hän vanhempaansa
1 kommentti. Leave new
Kiitos kirjoituksesta ja asian sanoittamisesta sanalla “passiivinen vanhemmuus”. Itseäni auttoi, terapian ohella, tämän artikkelin lukeminen ymmärtämään yhä sitä, miksi kohdallani molemmat vanhemmat ovat psyykkisen sairastelunsa vuoksi minut hylänneet. Silti olen aina kokenut olevani kuitenkin jotenkin rakastettukin ja arvostettukin. Nämä kirjoitukset ovat pioneerityötä maassa käsitellä tätä aihetta, sanoittaa sitä, passiivista vanhemmuutta. Erinomaisesti neuvottu myös sitä, miten lapselle voisi sanoittaa sitä mitä tapahtuu ja auttaa ymmärtämään ikätason mukaisesti tilannetta, esim että “kaikki äidit ja isit rakastavat lastaan, mutta kaikki eivät silti aina osaa olla vanhempia. Sinä silti olet rakastettu heidän mielessään” Näinhän asia kai melkein aina on, tai siis ainakin itse koen että kohdallani on ollut.
Hienoa myös painottaa perheiden monimuotoisuutta, ja sitä että tärkeämpää kuin se, että sopii johonkin perinteiseen perhenormiin on se, miten siellä perheessä voidaan.
Sisäisen lapseni parantumisen matkalla koin kirjoituksen tavallaan hänen tarinaansa eheyttävänä, ja ymmärrettävänä, voimaannuttavanakin. Siitä suuri kiitos.
Lämmin kiitos kirjoituksista, ja kaikkea hyvää jatkoon PsyJuridicalle.