“Isänpäivä on vuoden kamalin päivä” – Riistetyn isyyden vaiettu trauma

Lauantai 12.11.2016 klo 13:37 – Helinä Häkkänen-Nyholm

Sunnuntaina 13.11.2016 vietetään Suomessa jälleen isänpäivää. Avioerojen yleistyessä yhä useampi lapsi viettää isänpäivää yksin isänsä kanssa ilman äitiään. Lasten tapaamissopimuksiin ja -päätöksiin kirjataan tyypillisesti lapsille oikeus tavata isäänsä isänpäivänä. Aina tämä ei sopimuksen tai tuomioistuimen päätöksen olemassaolosta huolimatta onnistu, koska lapsen toinen vanhempi on myötävaikuttanut siihen, ettei lapsi tapaa isäänsä, vaikka isän ja lapsen kiintymyssuhde ennen vanhempien avioeroa ja huoltoriitaa olisi ollut turvallinen ja hyvä.

Huoltoriitojen ja lapsen vanhemmasta vieraannuttamisen yleistyessä yhä useampi isä viettää isänpäivää yksin, ilman lastaan. On isiä, joiden elämässä tämä käytäntö on jatkunut vuosien ja joskus vuosikymmentenkin ajan. Moni heistä ei voi hyvin. Monelle heistä isänpäivä on vuoden mustin ja synkin päivä. He puskevat läpi isänpäivän häpeän, masennuksen ja ahdistuksen saattelemina. Heille isänpäivällä on joka vuosi lisätraumatisoiva vaikutus. Tällaiset isät saatetaan kuitenkin vertaistukiryhmien aktiivisen yhteiskunnallisen toiminnan johdosta nähdä toimivampina kuin he ovatkaan. Me emme näe niitä kokemuksia ja tilanteita, joita nämä isät kohtaavat isänpäivänä, yksin. Ilman itse tehtyjä isänpäiväkortteja, lahjatohveleita tai –kirjoja, kakkua tai kiitosta siitä, että sinä annoit minulle elämän.

Vuosittain tuntematon joukko suomalaisia isiä menettää huoltoriidan yhteydessä kiintymyssuhteensa ja vuorovaikutuksensa lapseensa. Vuonna 2013 julkaistussa tutkimuksessamme tutkimme lapsen vieraannuttamisen terveydellisiä vaikutuksia lapsestaan vieraannutettuihin äiteihin ja isiin. Tätä kirjoitusta varten tein muutaman erillisen analyysin niistä vaikutuksista, joita lapsen vieraannuttamisella on nimenomaan isiin. Tutkimukseemme osallistuneet isät, joita oli 54, olivat 31-67-vuotiaita. Heistä 40:llä oli lapsen yhteishuoltajuus toisen vanhemman kanssa ja 32 tapasi lastaan vähintään kerran kahdessa viikossa. Isistä kuusi tapasi lastaan korkeintaan kerran kuukaudessa ja 16 isää ei ollut tavannut lastaan yli kolmeen kuukauteen. Pisin aika erossa lapsesta oli lähes 11 vuotta. Aineistossa oli kahdeksan sellaista isää, jotka eivät olleet tavanneet lastaan yli kahteen vuoteen.

Traumaperäisen stressihäiriön oireita kartoittavan Impact of Event (IES) -kyselyn vastaukset osoittivat, että 32 isällä IES:n summapistemäärä viittasi erittäin vakavaksi luokiteltavaan traumaperäiseen stressihäiriöön ja näiden lisäksi viidellä isällä pistemäärä ylitti traumaperäisen stressihäiriön raja-arvon. Traumaperäisen stressihäiriön esiintyvyys oli tässä joukossa suurempi kuin mitä sen on todettu ulkomaisissa tutkimuksissa olevan lapsensa kuoleman kautta menettäneillä vanhemmilla. Isistä 30 oli saanut tilanteensa johdosta ammattiapua, 26 oli ollut sairauslomalla, 26:lla oli ollut univaikeuksia, 22 oli käyttänyt lisääntyvissä määrin alkoholia, 18 oli hakenut vertaistukea, 15 oli ajatellut tai suunnitellut itsemurhaa, 14 oli käyttänyt masennuslääkkeitä ja neljä oli yrittänyt asian johdosta itsemurhaa. Mitä pitempi aika lapsen tapaamisesta oli kulunut, sitä todennäköisemmin isällä oli näitä tilanteesta aiheutuneita kielteisiä seurauksia. Niistä 16 isästä, jotka eivät olleet tavanneet lastaan yli kolmeen kuukauteen, 13 kärsi traumaperäisestä stressihäiriöstä IES:llä mitattuna.

Edellä kuvatun aineiston ja siitä tehtyjen tilastollisten analyysien osalta voidaan todeta, että kiintymyssuhteen katkeaminen omaan lapseen vastentahtoisesti asettaa merkittävän haasteen suomalaisen isän psyykkiselle hyvinvoinnille ja terveydelle. Surun ja menetyksen näkökulmasta nämä isät kokevat kahtalaisen menetyksen. Vieraannutettu lapsi ei ole isän elämässä fyysisesti läsnä, mutta on väistämättä hänen mielessään. Kahtalaisen menetyksen johdosta komplisoitunut suru aiheuttaa näiden isien mielessä suruprosessin jäätymisen. Lapsen menetys niille isille, jotka eivät ole vuosiin nähneet lastansa, on rinnastettavissa lapsen katoamiseen onnettomuuden tai selvittämättömän rikoksen kautta. Näissä tapauksessa isien jaksamista kannattelee toisaalta toivo paremmasta huomisesta, mutta jaksamista heikentää merkitsevästi tilanteeseen liittyvä keinottomuus, epävarmuus ja epätoivo. Aineistomme isistä 29 oli kääntynyt asiassaan viranomaisten puoleen, mutta ei kokenut siitä olleen lainkaan hyötyä, ja 12 oli turvautunut viranomaisiin ja kokenut siitä olleen hyötyä.

Huomenna isänpäivänä liian moni lapsensa huoltoriidassa vuosiksi menettänyt isä joutuu pohtimaan sitä, onko hänen lapsensa ylipäänsä elossa. Mikähän lapsesta on tullut kun hän on kasvanut isoksi? Toteuttikohan lapsi varhaisen haaveensa palomiehen, lääkärin, poliisin tai lakimiehen urasta? Onko hän naimisissa? Ja ennen kaikkea onko hän onnellinen? Vuosien kuluessa joskus eteen tulee myös ajatus siitä, onko minusta kenties tullut lapsen aikuistuttua isoisä? Näiden sydäntä repivää tuskaa tuottavien ajatusten ja loputtomien kysymysten jälkeenkään lapsestaan vieraannutettu isä ei lakkaa toivomasta, että lapsi soittaisi tai ilmestyisi kotioven taakse. Vaikka isänpäivänä.