Lauantai 1.12.2012 klo 12:20
Rikostutkinnassa ja tuomioistuimessa tapahtuvassa todistelussa ollaan ilmeisesti siirtymässä uuteen aikakauteen. Poliisin suorittamassa esitutkinnassa ja syyttäjän työssä aineellisen totuuden selvittäminen on ollut työn keskeisimpiä arvoja. Se, tullaanko rikosprosessin päätteeksi syytetty henkilö tuomitsemaan vai jätetäänkö hänet tuomisematta, ei ole ollut ratkaisevaa. Kun seuraa viimeaikoina julkisuudessa esillä olleiden rikosjuttujen käsittelyä ja niissä ilmenneitä käänteitä, voidaan kysyä ovatko arvot muuttumassa? Vaikuttaa siltä, että syytteen menestyminen on syyttäjille ja rikostutkijoille noussut tärkeimmäksi tekijäksi ja samalla arvovaltakysymykseksi, jossa vapauttava tuomio koetaan tappioksi ja merkiksi huonosti tehdystä työstä. Mitkään lainsäädännölliset muutokset eivät tähän kehitykseen ole vaikuttaneet: Yhä edelleen syyttäjän ja poliisin tulisi tutkinnassa ja syyteharkinnassa tulisi huomioda sekä syytetyn puolesta että vastaan puhuvat seikat.
Edellä kuvattuun kehityssuuntaan on useita mahdollisia syitä. Ensinnäkin syyttäjien rooli esitutkinnassa on viime vuosina lisääntynyt merkittävästi ja he, toisin kuin tulevat puolustuksen oikeudelliset avustajat, usein vaikuttavat rikostutkinnan kulkuun ja linjauksiin jo sen alkuvaiheessa. Mikäli kyse on mahdollisesti huomattavaa julkisuutta saavasta jutusta, niin tänä päivänä se tuo aikanaan myös syyttäjälle julkisuutta, etenkin jos syyte nostetaan. Rikosjuttuihin kohdistuu nykyisin huomattava julkinen paine, mikä on omiaan aiheuttamaan stressiä tutkijoille ja ns. ”ratkaisupakkoa” jutun selvittämisen osalta. Mikäli tutkinnassa ketään ei saada edesvastuuseen teosta, voidaan se kokea epäonnistumisena. Onko siis nykyisin niin, että jo rikosten esitutkinnassa syyttäjän mukanaolo ja koko tutkinnan henki on muuttunut siihen suuntaan, että rikoksesta epäillyn syytettä tukevat näkemykset saavat tutkinnassa suuremman painoarvon kuin asiat, jotka puhuvat syytettä vastaan?
Näkemyksemme on, että anglosaksisen oikeusjärjestelmän vaikutusten myötä meillekin on syntymässä rikosjuttuihin voittamisen ja häviämisen kulttuuri – halusimme sitä tai emme. Tämä puolestaan herättää osapuolissa esimerkiksi omaan arvovaltaan liittyviä tuntemuksia, jotka voivat olla omiaan vaarantamaan objektivisuuden. Asenteellinen muutos on myös nähtävissä niissä kommentissa, joita syyttäjät antavat julkisuudessa sekä oikeudenkäynnin aikana, että oikeuden ratkaisun jälkeen. Kun aiemmin syyttäjiä tuskin näkyi julkisesti kommentoimassa oikeuden ratkaisuja, eilen viimeksi pettynyt syyttäjä kommentoi prosessin etenemistä ja syytteen tultua hylättyä hovioikeudessa ilmoitti ”kummaksuvansa oikeuden perusteluja”.
Viime vuosien kehitys viittaa myös siihen, että joissakin tapauksissa puolustuksen oikeudelliset avustajat ovat havainneet edellä kuvatun tilanteen, ja kysenalaistaneet syyttäjien johtaman esitutkinnan tason ja heidän valitsemien asiantuntijoiden avulla kerätyn näytön, siten että he ovat valmiita haastamaan sen tuomalla oikeuden eteen omat asiantuntijansa. Mikäli tätä pioneerityötä ei olisi tehty esimerkiksi Jyrki Järvilehdon ja Anneli Auerin oikeusprosesseissa, millainen olisi ollut prosessin lopputulos? Kummassakin tapauksessa hovioikeus muutti käräjäoikeuden tuomion vapauttavaksi.
Suomalaisessa rikosoikeuskäytännössä asiantuntija on perinteisesti ollut syyttäjän nimeämä todistaja. Näihin asiantuntijatodistuksiin ja lausuntoihin on lähtökohtaisesti liitetty ajatus siitä, että ne ovat objektiivisia ja niiden näyttöarvo on korkea, koska ne perustuvat tutkittuun tietoon. Onko tämä olettama ollut liian itsestään selvä? Kumpikin edellä mainittu oikeustapaus on kyseenalaistanut tämän olettamuksen. Tämän kehityksen myötä yhä tärkeämmäksi nousee myös kysymys siitä kuka on asiantuntija? Oikeustieteellisessä teoreettisessa keskustelussa on pohdittu sitä, kuka on asiantuntija ja kuka asiantunteva todistaja. Käytännössä viran puolesta todistava henkilö määritellään useasti asiantuntijaksi, kun taas puolustuksen puolesta kutsuttu, esimerkiksi eläkkeelle jäänyt entinen asiantuntija määritellään asiantuntevaksi todistajaksi. Eri nimike sinänsä ei luo todistajien välille tasoeroa, vaan olennaisin seikka on todistuksen sisältö. Aineellisen totuuden selvittämisen osalta ratkaisevaa on myös se, mikä on henkilön todellinen kokemusperäinen ja teoreettinen asiantuntemus kysymyksestä sen tiedon osalta, jonka hän jakaa kuulijoiden kanssa tuomioistuimessa tai esitutkinnassa. Nykyisin ei ole poissuljettua että syyttäjän nimeämänä todistajina esiintyy esimerkiksi henkilö, joka spekulatiivisesti (”minusta kokemukseni perusteella tuntuu”) ottaa kantaa esimerkiksi siihen, miten syytetyn olisi tullut tietyssä tilanteessa käyttäytyä. Ulvilan murhaoikeudenkäynnissä syyttäjän todistajana toiminyt psykologi hämmästeli mm. Auerin rauhallisuutta tapahtumapaikalla. Puolustuksen psykologi todistaja puolestaan perusteli syyttäjän todistajan lausumat vailla tieteellistä perustaa oleviksi. Mikäli jutun puolustus ei olisi ollut asiassa aktiivinen, mikä merkitys olisi jutun lopputuloksen kannalta ollut syyttäjän käyttämän todistajan lausumalla?
Tiedossa ei ole kuinka usein nykyään ns. asiantuntijalausuntona annettu lausunto oikeudelle ei tosiasiassa edustaja lainkaan asiantuntijuutta, eivätkä lausunnossa esitetyt johtopätökset sisällöllisesti perustu menetelmiin, jotka olisi esimerkiksi tieteellisesti todettu päteviksi ja luotettaviksi. Kriittisyyttä on aikaisemmin esiintynyt muiden kuin syyttäjän kutsumien viran puolesta todistavien henkilöiden osalta, mutta olisiko syytä tulevaisuudessa yhä useammin myös suhtautua kriittisesti kaikkiin asiantuntijatodisteluihin? Käsityksemme on, että esimerkiksi käyttäytymistieteen nimissä annettuja lausuntoja saatetaan antaa oikeudelle vailla ainuttakaan viittausta tieteelliseen tutkimustietoon tarkasteltavassa olevassa kysymyksessä. Riittää kun on asiasta jotakin mieltä ja omaa tietyn julkisen statuksen.Vankkaan tietämykseen perustuvalle asiantuntijalausunnolle on tunnusomaista se, että se kestää voimakkaan kritiikin ja täysin päinvastaisen lausunnon. Lausunnon haastaminen antaa lisävarmuutta sille, että lausunnon johtopäätökset ovat oikeita. Rikosasioiden osalta tuomioistuimella pitää olla korkea-asteinen varmuus syyllisyyttä tukevista asioista, eikä sille voi jäädä epävarmuutta asiasta. Jos ratkaisun kannalta olennaisen kysymyksen osalta on olemassa vain yksi asiantuntijalausunto, syntyy syytetyn oikeusturvan kannalta vaarallinen tilanne, mikäli langettava tuomio pääasiallisesti rakentuu tämän varaan.
Onko esitutkinnassa ja syyttäjän toiminnassa tapahtunut sellainen painopisteen muutos, että ainakin huomattavaa julkisutta saavissa jutuissa keskitytään enemmän syytettä tukeviin seikkoihin kuin sitä vastaan puhuvien asioiden selvittämiseen? Tähän seikkaan myös Turun hovioikeus Järvilehdon tapauksen perusteluissaan kiinnitti huomiota todetessaan: ”…onko esitutkinnassa varmistettu, että käytettävissä on kaikki mahdollinen aineisto niin Järvilehtoon kohdistetun rikosepäilyn puolesta kuin sitä vastaan”. Näemme, että tässä tilanteessa on ensiarvoisen tärkeätä, että jatkossakin syytetyn puolustus yhä useammin harkitsee omien asiantuntijoiden käyttöä. Samalla tämä asettaa uusia haasteita puolustuksen oikeusavustajille, koska asiantuntijoiden käyttö ja tarpeen harkinta usein edellyttää omaa selvitystyötä (tutkintaa). Tällainen rooli ei ole perinteisesti kuulunut syytetyn puolustuksen tehtäväkenttään.