Pia Puolakka Oikeuspsykologi, PsyJuridica
Helsingin Sanomien artikkelissa ”Kova laki” (HS 13.1.2022) käsitellään vaikeuksia, joita seksuaalirikoksen uhri joutuu kohtaamaan rikosprosessissa ja oikeudenkäynnissä. Artikkelissa ”Anna” teki ilmoituksen raiskauksesta 6 vuotta tapahtuneen jälkeen. Raiskaus oli tapahtunut parisuhteessa, ja Anna oli joutunut käymään terapiassa tapahtuneen johdosta. Poliisikuulustelussa toistuva vastaaminen raskaisiin kysymyksiin oli saanut Annan itkemään koko 3 tunnin kuulustelun ajan. Oikeudenkäynnissä puolustuksen asianajajan hyökkäävä asenne ja kysymykset olivat traumatisoineet Annaa entistä enemmän. Annan entinen kumppani sai lopulta tuomion raiskauksesta, mutta Annan usko oikeusjärjestelmään heikkeni oikeusprosessin pituuden, henkisen tuen puutteen ja huonon tiedottamisen seurauksena.
Oikeusprosessia ei ole suunniteltu rikoksen uhrin lähtökohdista käsin. Prosessi on usein tekninen luonteeltaan, eikä psykologista tukea kyetä tarjoamaan tarpeeksi. Monilla ammattilaisillakaan ei ole käsitystä siitä, millaisia vaikutuksia traumaattiset kokemukset voivat usein vuosien ja vuosikymmentenkin jälkeen aiheuttaa ihmisen tavassa käsitellä kokemuksiaan, tunteitaan ja käyttäytyä. Traumatisoituneen ihmisen kyky käsitellä ja sanoittaa kokemuksiaan on rajallista ja usein epäloogistakin. On epärealistista odottaa, että traumatisoitunut ihminen ilman asianmukaista tukea kykenisi kertomaan asioista loogisesti ja rationaalisesti tai viemään prosessia läpi omin voimin selviten. Raiskausten kohdalla uhrin vahvat syyllisyyden ja häpeän tunteet estävät edelleen tekemästä rikosilmoitusta, ja siksi onkin tavallista, että uhrit voivat ”herätä oikeuksiinsa” vasta viiveellä, kun asioita on ensin saanut käsitellä riittävän pitkään, ja usein siihen voidaan tarvita ammattilaisen apua. Tämä ilmiö tulisi ymmärtää, eikä kyseenalaistaa uhrin uskottavuutta sillä, että tapahtumista on ”niin kauan aikaa”.
Raiskauksen uhrien asianajajien olisi hyvä osata tunnistaa asiakkaan traumapiirteet ja huomioida se asiakkaan ohjaamisessa ja tukemisessa rikos- ja oikeusprosesseissa ja ohjata vakavimmissa tapauksissa hakemaan apua ammattiauttajalta tai ainakin tukihenkilö prosessia varten esimerkiksi rikoksen uhreja tukevien järjestöjen kautta. Uhrien on tärkeää tietää, millaiseen prosessiin he ovat ryhtymässä, ja mitä se vaatii. On tärkeää pyrkiä myös ennalta käsin kertomaan, että useat raskaat kysymykset tullaan kysymään moneen kertaan ja kyseenalaistamaan uhrin kokemus. Henkistä tukea tulisi olla tarjolla koko rikos- ja oikeusprosessin ajan. Vaikka tuomio koettaisiin lopulta oikeudenmukaiseksi, voi itse prosessi tuottaa liikaa pettymyksiä ja jopa lisää syyllisyyden ja huonommuuden tunnetta kuten Annan tapauksessa kävi.
Sitkeästi elävien raiskausmyyttien mukaan uhrit katsotaan jollain tavalla itse syyllisiksi ja vastuullisiksi kokemiinsa asioihin. Ihminen voi kestää kaltoinkohtelua, manipulointia ja hyväksikäyttöä pitkäänkin varsinkin silloin, kun toiseen osapuoleen on voimakas tunneside (kuten rakkaus tai rakastuminen) tai uhri on tästä riippuvainen tai suhteeseen liittyy muu epäterve valtasuhde. Toisin kuin usein luullaan tällaisista suhteista ei ole helppo irrottautua. Hämmästely siitä, ”miksi uhri ei vain lähtenyt” on osoitus kyvyttömyydestä ymmärtää hyväksikäytön ja manipulaation perimmäisiä mekanismeja, joille toiset ihmiset ovat vielä alttiimpia kuin toiset. Uhrin kokemuksen validoimista voidaan toteuttaa osana prosessia huolimatta siitä, että tekijä on lain edessä syytön, kunnes toisin todistetaan.
Linkki HS-artikkeliin täällä.