Maanantai 14.12.2015 klo 7:30 – Maaret Kallio
”Ystäväni sanoi, ettei sellaista (että lapsi raiskataan 4-vuotiaana) tapahdu. Äitini sanoi, että hyvä, että se oli vain yksi kerta. (Ihan kuin se siitä muuttuisi jotenkin paremmaksi). Lähimmät ystäväni, jotka oikeasti välittivät, eivät ole sanoneet mitään. He ovat vain olleet läsnä. Ihan hiljaa ja kuunnelleet.”
Seksuaalista väkivaltaa ja hyväksikäyttöä on kokenut moni suomalainen. Valitettavan suuri osa heistä kantaa salaisuuden edelleen yksin. Kun koettu väkivalta ei tule jaetuksi ja työstetyksi, se ei myöskään pääse hoidetuksi. Toipuminen on mahdollista, mutta vaatii kokemuksen jakamisen turvallisen toisen ihmisen kanssa. Usein kertomisen ensilinjassa on väkivaltaa kokeneen läheinen.
”Olisin halunnut, että äitini olisi uskonut minua, koska hän ei uskonut, koska seksuaalisen väkivallan aiheutti isäpuoleni, eikä äiti siis uskonut minua sen takia.”
Kirjani Oon siellä jossain mun – Seksuaalisesta väkivallasta toipuminen (Väestöliitto 2015) avaa 319 seksuaalista väkivaltaa tai hyväksikäyttöä kokeneen ajatuksia, kokemuksia ja tunteita toipumisesta. Sosiaalisen tuen tiedetään olevan keskeistä toipumisen kannalta, minkä vuoksi kyselyssä käsiteltiin erikseen läheisiltä ja ammattilaisilta saatuja avunkokemuksia.
Seksuaalista väkivaltaa kokenut ihminen kaipaa läheisen kärsivällisiä korvia ja rohkeaa uskallusta olla läsnä. Oman lapsen, puolison, ystävän, sisaruksen tai sukulaisen kokema seksuaalinen väkivalta herättää ymmärrettävästi läheisessäkin monenlaisia tunteita ja ajatuksia.
”Tärkeintä on se, että otetaan vakavasti, suhtaudutaan empaattisesti, eikä kyseenalaisteta omia kokemuksia ja tuntemuksia. Yritetään ymmärtää, vaikkei oikein ymmärrettäisikään.”
Tärkeintä on kyky vain olla läsnä, ohjata aktiivisesti tuen piiriin ja auttaa arkisessa elämässä. Kun toivo tuntuu väkivaltaa kokeneelta kadonneen, on erittäin olennaista, että läheiset kykenevät kannattelemaan yli vaikeimpien aikojen.
”Perhe, etenkin mies on ollut paras apu, hän on ollut tukena ja välittänyt vaikka itseinho on ollut valtava. Hän on rakastanut ja halannut silloinkin kun olen halunnut vain kuolla pois. Hän on opettanut hyväksymään itseäni tällaisena kuin olen. Hän on uskonut minuun ja kykyyni käsitellä asioita ja kuunnellut silloin kun olen halunnut puhua.”
Toisen tuskalle läsnä oleminen on yksinkertaisuudessaan sitä, että uskaltaa olla rinnalla monenlaisten tunteiden kanssa. Rinnalla kulkeminen ei tarkoita ainoastaan tuskan äärellä olemista. Se tarkoittaa myös heräävän ilon huomaamista, arjen jatkumista ja toipumisen toivon näkemistä. Aina ei tarvitse edes puhua, vain arkinen apu tai lämmin halaus ovat parhainta tukea.
”Joiltakin ystäviltä olisin kaivannut enemmän käytännön apua arkeen kuin puhumista. Ei rankoista asioista jaksa eikä halua puhua kaikkien kanssa, eikä kaikilla ole riittävää ymmärrystä niille. Toisinaan tarvitsee myös hetkiä, jolloin saa keskittyä muuhun, vaikka neulomiseen.”
Toipuminen on unohtamisen ja muistamisen kanssa tasapainottelua. Läheisten keskeinen tehtävä on osoittaa olemisellaan ja teoillaan kyseenalaistamaton tukensa, mutta myös vahva uskonsa toipumiseen. Toista auttavan on aina muistettava myös itsensä: jos ei voi itse riittävän hyvin, ei voi olla toisellekaan avuksi. Siksi väkivaltaa kokeneet toivoivat myös läheistensä hakevan apua, jotta heistä ei kantautuisi uutta huolta toipuvalle:
”Osa ystävistäni kaatoi oman järkytyksensä / omat menneet kokemuksensa minun päälleni kuultuaan mitä minulle oli käynyt. En olisi jaksanut alkaa puimaan heidän traumojaan tai vakuuttelemaan, että minulla on kaikki kunnossa, etteivät he olisi huolestuneet liikaa.”
Vaikeista kokemuksistaan toipuvat toivoivat lisäksi läheisiltä aikaa. Toipuminen ei ole suoraviivainen prosessi, vaan mutkikas tie, joka etenee yksilöllisesti ja aalloittain. Toipumiselle ei voi koskaan asettaa ulkopuolelta deadlinea. Sen eteneminen on määriteltävissä vain väkivaltaa kokeneesta käsin.
”Oon saanut olla sellainen kuin olen ja minua on ymmärretty. Minulle on annettu aikaa kertoa, itkeä ja toipua – kuunneltu, rakastettu ja hellitty! Olen saanut lempeyttä ja hyväksyntää enemmän muilta kuin omalta itseltäni.”
—–
Tekstin lainaukset ovat suoria otteita Oon siellä jossain mun –kyselyaineiston vastauksista. Kirja on julkaistu RAY:n tukemana ja on siksi maksutta ladattavissa täältä: http://www.vaestoliitto.fi/seksuaalisuus/tietoa-seksuaalisuudesta/ammattilaiset/tyokalupakki/valineita_nuoren_kohtaamiseen/oon-siella-jossain-mun/