Lapsiasioissa vanhempia kannustetaan sovinnollisen ratkaisun löytämiseen. Näin myös silloin, kun asia on oikeudessa vireillä hakemusasiana. Tämä johtuu siitä, että useimmiten vanhemmat ovat lapsensa parhaat asiantuntijat ja osaavat parhaiten arvioida, mikä heidän lapsensa etu vallitsevassa tilanteessa olisi. Asiaa päättävä tuomari ei voi saavuttaa sellaista tietoa ja ymmärrystä lapsen tilanteesta, kuin mitä vanhemmilla on.
Sovinnollisen ratkaisun etuja on muitakin. Keskeisempiä se, että vanhemmat sitoutuvat paremmin itse laatimaansa ja hyväksymäänsä sopimukseen kuin ulkopuolisen tuomarin määräämään ratkaisuun. Sovinnollisuus on eduksi myös tulevaisuuden yhteistyölle, sillä oikeusprosessilla on harvoin vanhempien yhteistoimintaa edistävää vaikutusta ja monilla vanhemmuuden taivalta on jäljellä useita vuosia, jolloin riitaisuus herkästi vaikuttaa kielteisesti kaikkien perheenjäsenten elämään. Lapsen näkökulmasta sovinnollisuus on erityisen kannattavaa, sillä huoltoriitojen keskelle joutuminen on lapselle vaikea paikka, vaikka häntä pyrittäisiin suojelemaan riidan vaikutuksilta. Sovintoa ei kuitenkaan pidä tehdä hinnalla millä hyvänsä ja valitettavan usein riitaisuus johtuu juuri siitä, ettei vanhemmilla ole yhtenäistä näkemystä lapsensa parhaasta. Sovintokeskustelut kuitenkin parhaimmillaan lähentävät vanhempien näkemyksiä, jotka alun perin olivat kaukana toisistaan. Siksi sovinnollista ratkaisua kannattaa etsiä aktiivisesti niin ennen mahdollista oikeusprosessia kuin sen aikanakin. Aina se ei kuitenkaan ole mahdollista, ja toisinaan on hyväksyttävä se, että asia ei ole ratkaistavissa muutoin kuin tuomioistuimen päätöksellä.
Vanhempien voi olla vaikeaa päästä rakentavaan keskusteluun kahdestaan, ja mikäli näin on, kannattaa sovintokeskusteluihin hakea ulkopuolista apua. Ulkopuolinen apu voi olla esimerkiksi perheasioiden sovittelu, lastenvalvojalla käynti, juristien avustuksella tapahtuva sovintokeskustelu tai tuomioistuimessa järjestettävään asiantuntija-avusteiseen tuomioistuinsovitteluun osallistuminen. Vanhempien saavuttaessa sovinnon, kannattaa sopimuksen sisältö tarkistuttaa lapsiasioita hoitavalla juristilla, jonka jälkeen se voidaan vahvistaa lastenvalvojalla. Jos asia on vireillä tuomioistuimessa, tuomari vahvistaa tehdyn sopimuksen. Mikäli vanhemmat eivät vahvista sopimusta, ei se ole täytäntöönpanokelpoinen. Tämä tarkoittaa, että toisen rikkoessa sopimusta esimerkiksi siten, ettei luovuta lasta sovittuihin tapaamisiin, ei toinen vanhempi voi turvautua oikeuskeinoihin sopimuksen saattamiseksi täytäntöön. Tämä taas johtaa oikeusprosessiin, jossa sopimuksen täytäntöönpanoa haetaan. Mitään sopimuspakkoa ei kuitenkaan ole, ja monissa eroperheissä lapset liikkuvat kahden kodin välillä vanhempien keskinäisen sopimuksen mukaisesti ilman ongelmia. Mikäli vanhempien välillä on riitaisuuksia, on hyvä, että on olemassa täytäntöönpanokelpoinen sopimus lapsen asioista.
Apua sovinnolliseen ratkaisuun pyrkimiseen on siis löydettävissä, mutta vanhemman on syytä tiedostaa se, että ulkopuoliset sovittelijat, niin perheasioiden sovittelussa kuin asiantuntija-avusteisessa tuomioistuinsovittelussa, eivät valitse puolia, tai niin sanotusti edusta kummankaan vanhemman puolta. Sama koskee lastenvalvojaa, jonka rooli on olla objektiivinen. Kuten edellä on todettu, kannattaa sopimusluonnoksesta konsultoida juristia, joka voi tarkistaa sopimuksen asianmukaisuuden, muotoilun ja sisällön. Heikkolaatuiset ja huonosti muotoillut sopimukset voivat pahimmassa tapauksessa vain lisätä eripuraa vanhempien välille ja niitä voi olla hankalaa jälkeenpäin muuttaa. Tämän takia on todella väliä sillä, mitä sopimukseen kirjoitetaan ja millä tavalla.