Keskiviikko 7.10.2020 – Saara Malinen
Tapaamisoikeuteen ja sen toteuttamisen liittyy lukuisia haasteita, mutta tässä kirjoituksessa käsittelen yhtä niistä: tapaamisoikeuden katkolla olemista. Tapaamistauosta voidaan puhua silloin, kun tapaamiset ovat olleet peruuntuneena useita kertoja tai pitkiä aikoja. Yleensä puhutaan kuukausia tai jopa vuosia kestävistä katkoista, joiden aikana lapsen oikeus tavata vanhempaansa ei toteudu. Onko tapaamistauolla minkäänlaista merkitystä oikeudenkäynnissä, kun tapaamisoikeutta koskevaa asia ratkaistaan? Tarkastelen kirjoituksessani asioita tuomioistuinnäkökulmasta, ja miten oikeudenkäynnissä on vastaavanlaisissa tapauksissa toimittu. Kirjoitustani ohjaa väitöskirjatyössäni käyttämäni tutkimusaineisto, mutta varsinaista tutkimuksellista tietoa en esitä, vaan havaintojani siitä.
Vanhemmalla, joka on asetettu yleensä tahtomattaan tilanteeseen, ettei tapaa lastaan kuukausiin tai jopa vuosiin, on usein huoli siitä, mikä merkitys tauolla on hänen ja lapsen suhteelle. Lisäksi ikävä lasta kohtaan on kova. Samaan aikaan voi olla käynnissä oikeusprosessi, jossa arvioidaan muun muassa tauon merkitystä tulevaisuuden tapaamisoikeuden kannalta. Tämä voi aiheuttaa myös huolta siitä, että miten esimerkiksi tapaamisoikeus jatkossa määrätään? Kaventuuko tapaamisoikeus sen takia, että yhteydenpitoa lapseen ei ole voinut toteuttaa? Jossain tapauksissa lapsen lähivanhempi vaatii valvottuja tai tuettuja tapaamisia vedoten lapsen ja vanhemman suhteessa olleeseen taukoon ja esimerkiksi siihen, kuinka lasta jännittää tai pelottaa kohdata vanhempansa tauon jälkeen. Voidaanko tapaamiset määrätä valvotuiksi tai tuetuiksi pelkästään sen perusteella, ettei tapaamisoikeus ole toteunut?
Miten oikeuskäytännössä suhtaudutaan tapaamistaukoon?
Tapaamistaukoa koskevat tilanteet ovat oikeuskäytännössä ongelmallisia siitä syystä, ettei oikeuskäytäntöä voi kuvata yhtenäiseksi. Tapaamistaukoa koskevissa tilanteissa on määrätty niin valvottuja kuin tuettuja tapaamisia, päivätapaamisia tai yön yli tapahtuvia normaalimpia tapaamisia. Toisinaan tapaamisia on jatkettu ikään kuin katkoa ei olisi ollutkaan. Mitkä seikat sitten vaikuttavat siihen, että tilanteita tarkastellaan näin eri tavoin?
Tapaamistaukotilanteessa aletaan herkästi tarkastelemaan peruuntuneiden tapaamisten määrää tai tauon kestoa. Tauon pituudella voi olla merkitystä sen suhteen, minkälaiseksi tapaamiset määrätään tauon jälkeen, mutta tarkastelun pääpaino on kuitenkin siinä, ja ainakin tulisi olla siinä, miten tauko on tosiasiassa vaikuttanut lapsen ja vanhemman suhteeseen. Tauon pituudella on merkitystä yleensä siitä näkökulmasta, että mitä pidempi tauko on, todennäköisyys suhteen säröille on suurempi. Tapaamisten rajoittamista (jopa valvotuiksi tai tuetuiksi) tapahtuu esimerkiksi tilanteissa, joissa lapset ovat vieraantuneita tapaajavanhemmasta tai heidän reaktioitaan tapaamisten käynnistämiseen ei osata ennakoida (huoli negatiivisesta reaktiosta). Kun tapaamisoikeutta oikeuskäytännössä rajoitetaan jopa valvotuiksi tai tuetuiksi, katsotaan tapaamistauon heikentäneen tai rikkoneen lapsen ja vanhemman välistä suhdetta, minkä takia lapsen tulee uudelleen rakentaa luottamuksellinen suhde tapaajavanhempaan. Kuitenkin tilanteet, joissa lapsi on vakavasti vieraantunut toisesta vanhemmasta, ovat harvinaisia; etenkin tapaukset, joissa lapsi ei enää tuntisi omaa vanhempaansa.
Samoin myös lapsen iällä on merkitystä siihen, miten tauko vaikuttaa vanhemman ja lapsen suhteeseen sekä myös siihen, voidaanko tapaamisia jatkaa ”kuin taukoa ei olisikaan ollut”. Yleisesti ottaen vanhemmat lapset pystyvät palauttamaan suhteen vanhempaansa nopeammin, eikä tauko välttämättä vaikuta lapsen ja vanhemman suhteeseen merkittävällä tavalla, etenkin, jos taustalla on lämmin ja vahva suhde. Valvottuja tai tuettuja tapaamisia perustellaan usein sillä, että lapsen tulee asteittain tutustua toiseen vanhempaan. Tämä peruste on kuitenkin hyvin useasti kritiikille altis esimerkiksi tilanteessa, jossa lapsen ja toisen vanhemman tapaaminen on estetty toisen vanhemman toimesta eron yhteydessä kuukausiksi ja sitten tuomioistuimessa perustellaan, että lapsi, joka on elänyt normaalia perhe-elämää vanhempiensa kanssa vuosikausia, joutuisi vanhempien eron takia tutustumaan uudelleen isään tai äitiin. On vaikeaa käsittää tämänkaltaista ajattelua niin, että se olisi lapsen edun mukaista.
Syyllistä tapaamistauolle ei etsitä, mutta kylläkin syytä. Tapaamisten perumisen syyllä on vaikutusta ratkaisuun. Jos tapaajavanhempi itse on perunut tapaamisia ja ollut sitoutumaton niihin, vaikuttaa se yleensä siten, että tapaamisten rajoittaminen voi kestää pidempään. Yleensä, mikäli tapaamisia kavennetaan tauon perusteella (oli kyse valvotuista, tuetuista, lyhyistä päivätapaamisista) on se pääsääntöisesti lyhytaikaista ja tavoitteena on päästä normaaliin tapaamisoikeuteen. Tapaamistauko ei kuitenkaan ole sellainen ”automaattinen” peruste, joka aina oikeuskäytännössä johtaisi tapaamisoikeuden kaventamiseen tai jopa valvottuihin tai tuettuihin tapaamisiin. Tilanteissa, joissa lapsen ja vanhemman suhde on saanut voimakkaita säröjä, joudutaan näihin rajoitettuihin tapaamisiin turvautumaan, onneksi usein vain hetkellisesti.
Voisit olla kiinnostunut myös näistä:
Huoltoriita ja päihteet: lapsen turvallisuus ja oikeus molempiin vanhempiin
Koronavirus: tietoa lapsen tapaamisoikeudesta poikkeustilanteessa