Lauantai 1.10.2016 klo 14:40 – Helinä Häkkänen-Nyholm
Maaliskuussa 2016 voimaan tullut EU-direktiivi vaikuttaa rikoksen uhrin asemaan säätämällä uhrien oikeuksista koskien heille annettavaa tietoa, tukea ja suojelua sekä heidän osallistumistaan rikosoikeudellisiin menettelyihin. Helsingissä perjantaina 30.9.2016 pidetyssä Rikosuhripäivystyksen seminaarissa kysyttiin aiheellisesti: ”Vuosi rikosuhridirektiivistä – mikä on muuttunut?”
Helsingin poliisilaitoksen rikosylikomisario Jonna Turunen kertoi käytännön muutoksista, joita on saavutettu sillä, että laki edellyttää esitutkintaviranomaisia kertomaan rikoksen uhrille heidän oikeuksistaan (mm. tukipalveluihin, neuvontaan, tulkkaukseen ja käännöksiin, korvauksiin, suojeluun, kulukorvauksiin sekä tietoihin asian käsittelystä rikosoikeudellisessa menettelyssä). Rikoksen uhrit saavat siis aikaisempaa paremmin ja systemaattisemmin tietoa, hienoa! Turunen ja kihlakunnansyyttäjä Pia Mäenpää Itä-Suomen syyttäjänvirastosta kertoivat myös siitä, kuinka poliisi tekee rikoksen uhrista henkilökohtaisen arvioinnin sen selvittämiseksi, onko hän erityisen suojelun tarpeessa ja tarvitseeko hän erityisiä suojelutoimenpiteitä esitutkinnan ja oikeudenkäynnin aikana. Tällaisia suojelutoimenpiteitä voivat oikeudessa olla uhrin kuuleminen näkösuojan takaa, videoyhteyden avulla tai ilman syytetyn tai yleisön läsnäoloa, ja joissakin tapauksissa kuuleminen voidaan tallentaa videolle ja tallennetta voidaan käyttää todisteena oikeudenkäynnissä. Kokonaisuudessaan poliisi ja syyttäjä pyrkivät aikaisempaa paremmin tukemaan uhria rikosprosessissa, kohtelemaan häntä sensitiivisesti ja välttämään lisäkärsimyksen aiheuttamista hänelle. Wow, aivan loistavaa kehitystä!
Seminaarin lopuksi asianajaja Antti Riihelä käytti kommenttipuheenvuoron, jossa hän toi esiin mm. näkemyksensä siitä, että jokainen asianajaja haluaa voittaa jutun. Näin ehkä on, mutta kyllä oikeudellisen avustajan kaikista tärkein velvollisuus on huolehtia päämiehensä edusta, jonka meidän näkemyksemme mukaan tulee näissä jutuissa pitää sisällään asianomistajan kokonaisvaltaisen henkisen hyvinvoinnin. Riihelä esitti, että rikosten uhrien tukihenkilöiden ja asianajajien tulisi ”kannustaa uhreja aktiiviseen toimijuuteen”, koska oikeudessa avoimesti kuultavan henkilön todistusvoima on hänen mukaansa suurempi kuin henkilön, jota kuullaan esimerkiksi videoyhteyden avulla. Hän myös totesi, että asianajajalle on tärkeää saada rikoksen uhri oikeussaliin ”itkemään oikeissa kohdissa”. Oma käsityksemme on, että oikeudellisen avustajan olisi kyettävä välittämään tuomioistuimelle – pääosin muilla tavoilla kun asianomistajaa itkettämällä – mitä kärsimyksiä rikoksen uhri on joutunut ja edelleen joutuu läpikäymään esillä olevan rikoksen johdosta.
Haluamme tässä herättää kysymyksen siitä, että onko todella niin, että tuomioistuinsalit ovat niin perusteellisia vaikutelman luonnin näyttämöitä, että se, miten henkilö todistuksensa välittää, vaikuttaa siihen, minkälaisen päätöksen tuomari asiassa tekee? Lähtökohtaisesti välittömällä kuulemisella on toki etunsa, mutta edellä mainitun EU-direktiivin sanoma on käsityksemme mukaan se, että ei hinnalla millä hyvänsä. Kysymystä arvioitaessa on myös tärkeää huomioida se, että rikoksen uhrille videolinkin välityksellä tai sermin takaa puhuminen mahdollistaa nähdäksemme asiasta puhumisen vapaammin ja ilman niitä kielteisiä tunteita, joita hänellä voisi ilmetä ilman tällaisia suojelutoimenpiteitä ja jotka voisivat vaikuttaa hänen kertomuksensa sisällön laatuun ja määrään.
Huomattava osa vakavien rikosten uhreista kärsii rikoksen johdosta erilaisista psyykkisistä oireista tai sairauksista kuten masennuksesta, ahdistuneisuudesta, pelon ja turvattomuuden tunteesta, univaikeuksista, keskittymisvaikeuksista sekä välttämiskäyttäytymisestä. Ajatus siitä, että tällaisessa tilassa olevaa henkilöä kannustettaisiin ”aktiiviseksi toimijaksi” oikeusprosessissa siksi, että hän tekisi jotenkin uskottavamman vaikutuksen ja lisäisi asianajajan todennäköisyyttä jutun voittamiseen, on psykologisesta näkökulmasta eettisesti kestämättömällä pohjalla. Saman logiikan mukaan meidän tulisi ohjeistaa psykoterapeutteja siten, etteivät he anna psykoterapiaa vakavien rikosten uhreille, koska tämä voisi vaikuttaa uhrien ahdistuneisuuden määrään ja siten myös todistusvoimaan oikeudessa.
Rikoksen uhrien tukeminen on rikosuhridirektiivin keskiössä. Direktiivi on hieno kehitysaskel kohti oikeudenkäyntien inhimillistymistä ja psykologisten ilmiöiden ja yksilöllisten tarpeiden tunnistamista osana rikosprosessia. Myös oikeudelliset avustajat voivat omalta osaltaan lisätä asianomistajan psyykkistä hyvinvointia, välttää lisäkärsimyksen syntymistä ja edistää sitä, että rikoksen uhri pääsisi jonakin päivänä kokemuksestaan elämässä eteenpäin, vaikka direktiivi sinänsä ei heitä siihen velvoita.