Torstai 12.9.2013 klo 7:44
Voiko lapsi unohtaa näkemänsä, jos hän on joutunut todistamaan vanhempaansa kohdistuneen henkirikoksen? Miten lapsen muisti toimii näissä tilanteissa? Minkä ikäinen lapsi voi muistaa tällaisen tapahtuman? Näistä kysymyksistä on käyty laajaa keskustelua viime päivinä.
Moni vastaus näihin kysymyksiin löytyy vuonna 1986 Journal of American Academy of Child Psychiatry lehdessä julkaistusta Carl Malmquistin tutkimuksesta, jossa tutkittiin lapsia, jotka olivat joutuneet todistamaan vanhempaansa kohdistuvan henkirikoksen. Tämä on toistaiseksi ainoa tiedossamme oleva empiirinen tutkimus tästä aiheesta. Tutkimuspopulaatio koostui kuudesta 5-10-vuotiaan lapsesta, jotka olivat todistaneet vanhempaansa kohdistuneen henkirikoksen, sekä kymmenestä lapsesta, jotka olivat todistaneet perheessään laajennetun itsemurhan yrityksen.
Malmquistin tutkimustulosten mukaan jokaiselle lapselle oli kehittynyt traumaperäinen stressihäiriö, johon liittyi muun muassa toistuvia, kontrolloimattomia ja ahdistavia muisti- ja mielikuvia tilanteesta. Koulu-, keskittymis- ja univaikeudet olivat yleisiä. Voimakkaita tapahtumaan liittyvien tunteiden kokemista havaittiin kaikilla lapsilla. Jokainen lapsi muisti tarkkaan vanhemman surmaan liittyvän tapahtumien kulun. Mieleen palautuvat takaumat olivat lapsille hallitsemattomia ja vaikeuttivat olennaisesti heidän arkeaan. Puhuminen tapahtumista oli heille erittäin vaikeata ja tuskallista.
Nykytietämys ei tue ajatusta siitä, että ihminen kykenisi unohtamaan traumaattiset kokemukset kokonaan, tai että niihin liittyvät muistikuvat edes kovin olennaisesti heikkenisivät. Ihmisen iällä on kuitenkin merkitystä kun arvioidaan, mitä ihminen voi lapsuuden traumaattisista kokemuksistaan muistaa. Lapsuuden muistinmenetyksellä (infantiili amnesia) viitataan normaaliin muistamattomuuteen lapsuuden kokemuksista. Yleisesti ajatellaan, että ihminen ei lähtökohtaisesti kykene muistamaan elämästään ensimmäisen kolmen vuoden tapahtumia, koska tuolloin muistijärjestelmän kehittyminen on vielä kesken. Kolme-neljä vuotiaat lapset kykenevät muistamaan näiden kehitysvuosien tapahtumia, mutta yleensä nämä muistot häviävät, tai ainakin heikkenevät ajan myötä lasten kasvaessa. Todennäköisesti em. syystä johtuen Malmquistin tutkimuspopulaatio koostui yli 5-vuotiasta lapsista.
Muistin yhtenä biologisena tehtävänä on suojella ihmistä vaaroilta. Muistin avulla me esimerkiksi jätämme toisinaan vielä aikuisinakin syömättä ruokia, joista olemme lapsuudessa sairastuneet. Selvimmin reaktio näkyy henkilöillä, jotka ovat kokeneet lapsena vaarallisen allergisen shokkireaktion. Lapsi, joka on saanut anafylaktisen shokkireaktion esimerkiksi pähkinästä, ei koskaan unohda sitä, ja osaa taitavasti välttää pähkinää jo varsin nuoresta iästä alkaen. Evoluutiopsykologian näkökulmasta vaarallisten tilanteiden unohtaminen ei olisi ihmiselle lainkaan mielekästä.
Ulvilan murhaoikeudenkäynti on tuonut päivänvaloon lasten poliisikuulustelusta ja lasten kohtaamisesta oikeussalissa jotakin sellaista, mitä emme olisi koskaan toivoneet kohtaavamme. Uutisten mukaan poliisi on muun muassa kuulustellut itkuista ja ahdistuneen oloista noin 11-vuotiasta lasta kahden tunnin ajan käyttäen painostavia tekniikoita ja johdattelua. Kotona sairaana ollut lapsi oli haettu kuulusteluun ilman vanhemman tietoa asiasta. Eilen oikeudessa asiaa puitaessa ja nyt jo teini-iän saavuttaneen lapsen kuulemisen jälkeen syyttäjä katsoi asiakseen ilmoittaa suljetuin ovin käydystä istunnosta julkisuuteen oikeuden joutuvan nyt pohtimaan, mikä lapsen kertomuksessa on totta, ja mikä valetta. Yksi asia on kuitenkin melko varmaa: Se, mitä em. lapsi on joutunut kokemaan Suomen oikeuslaitoksen ja poliisin taholta on tuottanut hänelle ihan oman traumaattisen kokemuksensa, joka eittämättä tulee vaikuttamaan häneen hänen lopun elämänsä ajan, valitettavasti.