Tiistai 27.3.2018 klo 11:28 – Jan-Olof Nyholm
Lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevan lain uudistaminen on sisältynyt pääministeri Juha Sipilän hallitusohjelmaan. Hallituksen esityksen muotoon kirjoitettu oikeusministeriön työryhmän mietintö on julkaistu (Oikeusministeriön julkaisu 47/2017). Hallituksen esitys on eduskunnan tiedotteen mukaan tarkoitus antaa eduskunnalle kevätistuntokaudella 2018.
Huoltolain uudistamista koskeva mietintö nostattaa kysymyksiä luonnollisesti erityisesti niissä toimijoissa, jotka työnsä puolesta ovat päivittäin lain kanssa tekemisissä. Ensimmäinen asia, mihin meidän toimistossamme kiinnitettiin huomiota, on kysymys siitä, missä määrin ja miten 12-vuotiaan lapsen mielipiteen halutaan tulevaisuudessa vaikuttavan hänen huolto- ja tapaamisoikeuttaan koskevan asian lopputulokseen.
Lapsen mielipiteen huomioimiseen velvoittavat kansallinen lainsäädäntö ja maatamme sitovat eri kansanväliset lapsi- ja ihmisoikeussopimukset. Nykyisessä lainsäädännössä tilanne on se, että 12-vuotias lapsi ei päätä asumisestaan ja oikeudestaan tavata toista vanhempaansa huoltolain perusteella. Tämän on myös korkein oikeus vahvistanut ennakkopäätöksessään. Käytännössä asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen, koska täytäntöönpanolain 2§:n mukaan täytäntöönpanoon ei saa ryhtyä vastoin lapsen tahtoa, mikäli kyseessä oleva lapsi on yli 12-vuotias. Tämä ns. 12 vuoden sääntö on näkemykseni mukaan varsin hyvin huoltoriidassa osallisina olevien vanhempien tiedossa, ja aivan liian monessa tapauksessa se on myös tehty lapselle tiettäväksi erityisesti silloin, kun vanhempi pyrkii estämään lapsen luonapitojaksot toisen vanhemman luona. Valitettavasti myös oikeuskäytännössä on huoltoa koskevissa päätöksissä alettu ikään kuin hyväksymään tämä lain ristiriita ja nostettu kädet pystyyn, vaikka selvästi on nähtävissä, että päätöksen myötä on mitä ilmeisintä, että lapsen oikeus molempiin vanhempiin ei tulevaisuudessa tule toteutumaan. Alle on kuvattu muutamia tapausesimerkkejä yleisellä tasolla tilanteen havainnollistamiseksi:
Kaikki neljä lasta asuivat vanhemman A luona siten kuin he olivat asuneet koko elämänsä. Lapset tapasivat vanhempaa B säännöllisesti. Kun esikoinen täytti 12 vuotta, käytti B kovaa painostusta häneen ja pyrki vaikuttamaan voimakkaasti siihen, ettei lapsi enää palaisi A:n luokse. Samalla hän laittoi käräjäoikeuteen vireille hakemuksen lapsen asumisen siirtämisestä ja saikin tätä koskevan myönteisen väliaikaismääräyksen. Käsittelyn aikana toiseksi vanhin lapsi täytti 12 vuotta, minkä jälkeen B välittömästi jätti myös tämän lapsen asumisen siirtoa koskevan hakemuksen käräjäoikeudelle. Asiassa tehdyissä haastatteluissa kävikin ilmi, että B näki asian niin, että ”lasten tulee saada päättää missä hän asuu, kun hän täyttää 12 vuotta” ja tarkoitus oli tällä tavalla siirtää jokainen lapsi yksi kerrallaan hänen luokse asumaan.
Vanhemmat C ja D olivat eronneet, kun heidän lapsensa oli kaksivuotias, ja lapsi jäi asumaan C:n luokse. D vaati tuolloin lapsen asumista itselleen, mutta pyyntö hylättiin. D laittoi asian uudelleen vireille kuusi kuukautta edellisen päätöksen hylkäämisestä, mutta ei saanut siihen toivomaansa muutosta. Seuravan kerran D laittoi uuden hakemuksen vireille neljä vuotta myöhemmin, ja taas sama lopputulos. Selvityksissä todettiin, että D oli pyrkinyt vaikuttamaan lapsen mielipiteeseen. Kun lapsi täytti 12 vuotta, hän ei kesäloman jälkeen palannut lainkaan C:n luokse. D väitti, että lapsi ei halunnut sitä, ja kuultaessa myös lapsi toisti D:n aikaisemmin esittämiä C:hen liittyviä kielteisiä asioita. Tämän seurauksena C haki täytäntöönpanoa ja D lapsen asumisen siirtoa. C:n täytäntöönpanohakemus hylättiin sillä perusteella, että lapsi oli täyttänyt 12 vuotta. D:n asumista koskeva hakemus hyväksyttiin sillä perusteella, että lapsen mielipide vaikutti asiaan, eikä lasta saataisi pakolla muuttamaan takaisin C:n luokse. Päätöksen jälkeen lapsi ei ole tavannut enää lainkaan C:tä.
E ei ollut moneen vuoteen tavannut lapsiaan, jotka erossa määrättiin ensiksi asumaan hänelle, mutta sittemmin F otti heidät asumaan luokseen. Asuminen siirrettiin F:lle, jonka jälkeen E ei enää tavannut lapsiaan. E haki vuosien kuluttua asumisen siirtoa, koska lasten välit E:hen ja hänen puolensa sukulaisiin olivat täysin katki. Oikeus totesi tilanteen, mutta katsoi, että yli 12-vuotiaiden lasten mielipide tuli ottaa huomioon, ja hakemus hylättiin.
Lukuisia ovat ne tapaukset, joissa lapsen ja vanhemman tapaamiset ovat vuosikausia olleet hankalia, koska toinen vanhempi ei tue lapsen suhdetta toiseen vanhempaan, joko olemalla passiivinen tai vaikuttamalla aktiivisesti siihen, että suhde katkeaa tai hankaloituu. Lähes säännönmukaisesti näissä tapauksissa nousee esiin se, että lapsi ei vanhemman mukaan halua tavata toista vanhempaansa, ja toisaalta myös se, että lapsi itse ja/tai vanhempi alkaa puhumaan, että kun lapsi täyttää 12 vuotta, hän on se, joka asiasta päättää.
Tunnusomaista kaikille edellä kuvatuille tapauksille on se, että mitään syytä siihen, miksi lapsi ei haluasi tavata toista vanhempaa, ei nouse esille, tai sitten lapsi toistaa samoja asioita, joita toinen vanhempi tuo esiin toisesta vanhemmasta. En tiedä, onko koskaan aikaisemmin, ennen näiden ilmiöiden esiintuloa, lapsen kehityksessä tunnistettu sellaista piirrettä, että 12-vuotias lapsi luontaisesti kokisi vanhempansa kielteisesti ja haluaisi kokonaan riuhtaista itsensä irti heidän välilleen 12 vuoden ajan kehittyneestä kiintymyssuhteesta.
Tällä hetkellä tilanne on se, että monissa tapauksissa tuomioistuin perustaa ratkaisunsa vanhempien välisessä riidassa 12-vuotiaan tai sitä vanhemman lapsen mielipiteelle. Käytännössä vastuu tästä päätöksestä langetetaan 12-vuotiaan harteille. Mannerheimin lastensuojeluliiton nettisivujen mukaan 12-15-vuotias nuori ”ymmärtää asiat niin kuin ne sanotaan”, ”nuoren mielestä on oikein toimia niin, kuin muut ihmiset odottavat”, ”ajattelu on mustavalkoista ja ehdotonta”, ja ”nuori etsii ja pohtii arvojaan”i. Mitä meidän ajastamme ja yhteiskunnastamme kertoo se, että tällaisessa kehitysvaiheessa olevan ihmisen vastuulle laitetaan hänen koko elämänsä kestäneen kiintymyssuhteen tulevaisuus? Käsitykseni mukaan tämä on hyvin erikoista, eikä vastaa niitä perusarvoja, joiden varaan lasten oikeuksia koskeva lainsäädäntömme on rakentunut.
Näkemykseni on, että olisi tärkeätä poistaa lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevan päätöksen täytäntöönpanosta annetun lain muuttamisesta sen 2 §:ssä mainittu viittaus 12 vuoden ikään. Mietinnössä nyt esitetty muutos lapsen mielipiteen merkityksestä ei poista edellä kuvattua käytännössä usein syntyvää ongelmaa. Kun tarkastellaan sitä, miksi aikoinaan tämä 12 vuoden ikäraja on otettu lakiin, voidaan todeta, että lain valmisteluasiakirjoissa (HE 96/1995) asiaa on perusteltu sillä, että tuolloin voimassa olevassa laissa iäksi oli määritelty 15 vuotta, mutta oikeusministeriön tutkimusten perusteella täytäntöönpanon kohteena olleiden lasten ikä oli ollut pääosin 3-6 vuotta ja vain erittäin harvoin täytäntöönpano oli kohdistunut 15 vuotta täyttäneeseen lapseen. Tuolloin kukaan ei osannut arvata, minkä oven tämä lain kohta kaksi vuosikymmentä myöhemmin aukaisisi.
Ikärajaa on perusteltu sillä, että sen poistaminen toisi ongelmia käytännön tasolle kun päätöstä laitetaan täytäntöön, mikäli lapsi sitä vastustaa. Perustelu on ymmärrettävä, mutta ei kuitenkaan näkemykseni mukaan niin tärkeä, että sen perusteella lakiin kannattaisi jättää tuota ikärajaa sen aiheuttamien kielteisten vaikutusten vuoksi. Nykyisellään ikärajan sisällyttäminen lakiin aiheuttaa väistämättä sen, että lapsi joutuu vanhemman myötävaikutuksella osalliseksi huoltoriitaan, mitä ei voisi tapahtua, jos tällaista ikärajaa ei olisi määritelty. Ehkä tällöin myös vanhemman vastusteleminen toisen vanhemman myötävaikutuksella vähenisi. Toiseksi voidaan todeta, että vastentahtoisuuden teema nousee esiin aina, kun jokin asia joudutaan panemaan täytäntöön vastoin henkilön tahtoa jonkin suojeltavan oikeushyvän vuoksi. Tämänkaltaiset tapaukset tulee ratkaista tapauskohtaisesti ja tuomioistuimella on ja tulee olla velvollisuus päätöstä tehdessään myös arvioida tätä puolta. Lienee myös niin, että yli 12 vuotta täyttäneen lapsen hyväksi on suoritettava hänen terveytensä kannalta tärkeä lääketieteellinen toimenpide, (esim. leikkaus tai rokotus), vaikka lapsi sitä kuinka vastustaisi.
Keskustelussa täytäntöönpanolaista ja lapsen iästä lapsen mielipide ja tahdon huomioon ottaminen on nostettu jalustalle tavalla, joka viittaa siihen, että se olisi tärkeämpi asia kuin lapsen oikeus molempiin vanhempiin. Onko se todella sitä? Haluaako 12-vuotias lapsi todella päättää itse asiasta? Onko tällaista kysymystä tutkittu lasten keskuudessa? Lapsioikeuden perimmäisenä tarkoituksena tulee olla yhteiskunnallisen suojan antaminen lapselle siihen asti, kunnes hän voi päättää omista asioistaan. Lainsäädännössä tämä raja on asetettu eri ikätasolle riippuen asian laadusta. Minun näkemykseni on, että lapsen oikeus molempiin vanhempiin on senlaatuinen oikeus, joka tulee säilyttää aina siihen asti, kun lapsi täyttää 18 vuotta. Tästä ja edellä mainitusta johtuen pitäisin perusteltuna, että täytäntöönpanolain 2 §:stä poistettaisiin viittaus 12 vuoden ikään, jolloin lasten huoltolaista samalla poistuisi yksi merkittävimmistä väärinkäytösten kohteena olevista säädöksistä.
Voisit olla kiinnostunut myös näistä:
Suomessa 12-vuotias saa yksin päättää näkeekö hän vanhempaansa
6 kommenttia. Leave new
Entä tilanne jossa tapaava vanhempi on luonnehäiriöinen ? Ihminen, joka on koko lasten lapsuuden elänyt täysin omien sääntöjensä mukaan ja tavannut lapsia kun hänelle sopii monien viikkojen tauoilla, eikä kiintymyssuhdetta ole syntynyt. Kiusaa tehdäkseen hän hakee lasten asumista luokseen kun nämä ovat murrosiän kynnyksellä perusteenaan että äiti on vieraannuttanut lapset. Olisi ollut henkistä väkivaltaa pakottaa lapset muuttamaan isän luokse, jos heidän mielipidettään ei olisi kunnioitettu. Jos heidät olisi pakotettu muuttamaan vieraan ihmisen luokse, olisi aiheutettu suurta haittaa heidän kehitykselleen. Ei voida yksioikoisesti ajatella, että lasten mielipidettä kuunnellaan vasta kun ovat 18 v. ja sitä ennen vanhempi saisi heitä määräillä.
Hei Mami ja kiitos kommentistasi!
Jokainen tapaus on toki yksilöllinen ja sellaisena ne tuomioistuimessa tulee myös käsitellä. Toimistomme lakimies käsittelee asiaa tekstissä yleisellä tasolla ja tuo esiin huoltamme siitä, että vastuu tapaamisista sysätään nuorille lapsille. Tämä voi olla raskas taakka kantaa, erityisesti tilanteissa, joissa lapsi toivoisi voivansa haluta tavata toisaalla asuvaa vanhempaansa, mutta ei koe voivansa sitä aidosti ilmaista.
Kiitos kannanotostanne tärkeään asiaan. Asia on juuri niin kuin kirjoitatte. Mielenkiintoista kuulla lain valmisteluasiakirjoista ja nähdä tänä päivänä, kuinka laeilla on vaikutusta pitkällä aikavälillä ihmisten toimintaan. Vaikutelmani on, että lakeja tekevät huomaavat pohtia lainsäädäntöä vain sen hetkisen tilanteen näkökulmasta unohtaen lakien dynaamiset vaikutukset.
Tuttu tuomari sanoi minulle kerran, että 12-vuoden ikäraja on liian alhainen. Sen ikäinen lapsi ei pysty itsenäiseen mielipiteen muodostukseen nyt puheena olevassa asiassa.
Vieraannuttamisesta puhutaan nyt paljon ja lakiakin ollaan muttamassa, mutta tässä kohtaa olisi erittäin tärkeää muistaa se tosiasia, että monesti on täysin etävanhemmasta itsestään kiinni, miten lapset halauvat viettää aikaa hänen luonaan. Kun tilanne on se, että lapseen kohdistuu ilkeilyä ja henkistä väkivaltaa tms. eikä lapsi itse halua mennä etävanhemman luokse, olisi tuo lakiuudistus todella karmiva lapselle itselleen. (Nythän se on sitä jo pienemmille lapsille) Hän ei enää voisi vaikuttaa itse siihen, meneekö etävanhemman luokse. Lähivanhemman on vain pakko laittaa lapsi toisen vanhemman luo, vaikka lapsella olisi kuinka kurjaa siellä. Miten tässä toteutuu lapsen etu, jos tilanne on se, että etävanhemmalla on tosiaan joku luonnehäiriö?
Hyvä kirjoitus. Tilanteita on todella monenlaisia. On myös lapsia, jotka itse, omien kokemuksiensa takia, eivät halua tavata vanhempaansa kannustuksesta huolimatta. Näitä lapsia ei ole vieraannuttanut lähivanhempi vaan etävanhempi itse, esimerkiksi kaltoin kohtelemalla. Pedofiileja, hulttioita ja juoppoja vanhempia on oikeastikin olemassa.
On myös lapsia, joilla ei ole etävanhempaansa lainkaan turvallista kiintymyssuhdetta, ja jotkin etävanhemmat ovat kyvyttömiä muodostamaan sellaista lapseensa. Tällaisissa tilanteissa lapsen tapaamisoikeus ei ole pelkästään oikeus, vaan hänen on käytännössä pakko tavata etävanhempansa, jos tämä niin haluaa.
Itsellä juuri ns. tilanne päällä. Lapset sijoitettiin luokseni vajaa kaksi vuotta sitten. Väliaikainen sovinto tehtiin pari kk tuon jälkeen. Sitten puoli vuotta tuon jälkeen käräjäoikeuden pääkäsittely ja lapset määrättiin asumaan luokseni. Tässä vaiheessa äiti valitti tuomiosta hovioikeuteen ja kuukausi sitten antoi päätöksensä, jotta ei ole lapsen edun mukaista muuttaa takaisin äidilleen. Päätöksen tulemisen jälkeen 13 vuotias poikani ei palannut enää lomaviikoltaan takaisin.. Viikko sitten 14 vuotias poikani (huomenna 15v) ilmoitti myös jotta ei ole palaamassa luokseni. Äiti teki salaa muuttoilmoituksen ja ilmoitti eri paikkakunnalle pojat kouluun. Koulusta ei kyseenalaistettu uusia kouluuntulijoita ja ovat nyt yhden päivän olleet eri paikkakunnalla koulussa vaikka viikko sitten jo kielsin rehtoreita siellä ottamasta poikia oppilaakseen. Täytäntöönpanon kautta en tule poikia takaisin saamaan ja sosiaalitoimi ei pysty toimimaan kun koulupaikka nyt myönnetty. Jos ei poikia olisi kouluihin vastaanotettu, niin todennäköisesti sosiaalitoimi olisi voinut vielä vaikuttaa asiaan. Nyt vaan kuumeisesti yritän selvittää onko tuo koulupaikka peruttavissa… Lasten muuttoilmoitus äidille evättiin tänään. Onneton tunne tämä kun pitäisi pojat saada palaamaan, mutta asialle ei mitään oikein pysty tekemään.